”Mitään ei synny itsestään ja vain vähän on pysyvää. Keskittykää siksi vahvuuksiinne ja siihen, että jokainen aika vaatii omat vastauksensa. On oltava ajan tasalla, jos haluaa saada aikaan jotakin hyvää.” Näin neuvoi Willy Brandt kansainvälisiä puoluetovereitaan Sosialistisen Internationaalin kongressissa Berliinissä syyskuun 15. päivänä vuonna 1992 vajaa kuukausi ennen kuolemaansa.
Kaksi tämän päivän huomattavaa sosiaalidemokraattia, Poul Nyrup Rasmussen ja Udo Bullman, ovat ottaneet Willy Brandtin neuvon motoksi pitkälle pohtivalle artikkelilleen, joka julkaistiin muutama päivä sitten Social Europe nettisivustolla. Aikakauden muutos, sen haaste ajattelulle ja politiikalle, on artikkelin lähtökohta. Se on harvinainen artikkeli. Yleensä poliitikot puhuvat vain päivän politiikasta, harvoin ideologioista, vielä harvemmin niiden päivittämisestä. Mutta nämä miehet eivät olekaan aivan tavallisia rivipoliitikkoja.
Rasmussen on ollut Tanskan sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja ja Tanskan pääministeri sekä europarlamentin jäsen ja Euroopan Sosialistien Puolueen (PES) puheenjohtaja. Bullman on pitkäaikainen europarlamentin jäsen ja Saksan europarlamenttiryhmän puheenjohtaja. Hän on vuodesta 2015 myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) puoluehallituksen jäsen.
Keskustelun avaukseksi tarkoitettu artikkeli on osoitettu ensisijaisesti Euroopan sosiaalidemokraattisille puolueille, mutta myös laajemmin koko maailman sosiaalidemokraattiselle liikkeelle. Kirjoittajien huolen on kirvoittanut Sosialistisen Internationaalin (SI) jäsenpuolueiden viime vuosikymmenien kannatuksen alamäki melkein kaikkialla maailmassa. Huoli ei kuitenkaan ole vain puoluetaktinen. He ilmaisevat selvästi huolen siitä, elääkö sosiaalidemokratia ajassa? Ymmärtääkö se aikakauden nopean muutoksen ja kehityksen merkityksen? Ennen kaikkea: osaako se tehdä kiihtyvästä globalisaatiosta oikeat johtopäätökset? Ideologisesti, ja poliittisesti?
Kun en ole SDP:n jäsen, pitäisikö minun sivuuttaa artikkeli vain nyökytellen kohteliaasti: onpa kiinnostavaa pohdiskelua? Mutta pitkistä historiallisista ja poliittisista syistä johtuen ”heidän” ajattelunsa on myös ”meidän” ajatteluamme. Kuin varmemmaksi vakuudeksi tietoisuuteeni putkahti tuore suomalainen tutkimus ”Punavihreä kupla on olemassa – eri puolueiden jäsenten välinen läheisyys”. Raportti on julkaistu laajemmassa ”Poliittiset kuplat” tutkimusten sarjassa (kts. https://blogit.uta.fi/poliittisetkuplat/)
”Kupla” on tässä yhteydessä hieman omituinen ja ehkä harhaanjohtavakin termi, mutta tutkimus osoittaa selvästi, että SDP:n Vasemmiston ja Vihreiden kannattajat muodostavat selvän keskinäistä läheisyyttä kokevan ryväksen. Kun Rasmussen ja Bullman puhuvat ”edistyksellisistä”, he tarkoittavat juuri tällaista ryvästä, jollainen on vaihtelevissa kokoonpanoissa olemassa kaikissa Euroopan maissa ja muuallakin.
R&B:n aikajänne taaksepäin on kolme vuosikymmentä, mutta siitä he poimivat oikeastaan vain yhden suuren muutoksen, jonka he nostavat tärkeimmäksi: globalisaation. Pari muutakin suurta muutosta on syytä nostaa globalisaation rinnalle edistyksellisen ajattelun suurten muutosten kärkikolmikoksi: Neuvostoliiton hajoaminen ja ekologisen tietoisuuden nousu. Eikä globalisaatiota voi ymmärtää ellei näe sen taustalla etenevää valtavaa teknologista kehitystä1.
Vasemmistolaisen ajattelun kannalta on terveellistä tiedostaa, että Neuvostoliiton synty ja seitsemän vuosikymmentä jatkunut olemassaolo ei dogmatisoinut vain kommunistista marxismi-leninismiä, vaan myös siitä tiukasti irtisanoutuneen läntisen marxismin ja ennen kaikkea poliittisen sosiaalidemokratian. Kuusikymmentäluvun new left yritti murtautua ulos kommunistisen versus sosiaalidemokraattisen yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun jähmettyneestä vastakkainasettelusta, mutta yritys – valtavasta luovuudestaan huolimatta – jäi akateemiseksi kirjoitteluksi ilman merkittävää poliittista vaikutusta. Vasta Neuvostoliiton kuolema mursi tuon ideologisen vastakkainasettelun tiukan pakkopaidan aineellisen perustan. Vasemmiston henkisen ja ideologisen ajattelun tervehtyminen on kuitenkin tapahtunut hitaasti. Liian paljon on syöpynyt kieleemmekin.
Otan esimerkin. Kapitalismi ja sosialismi sanat jatkavat olemassaoloaan – ei vain yleisessä arkikielessä, vaan myös tieteellisessä kirjoittelussa – niissä samoissa merkityksissä, jotka vakiintuivat kylmän sodan aikana. Neuvostoliitossa oli sosialismi, lännessä oli kapitalismi. Tämä on absurdia.
Meidän (siis tuon edistyksellisen poliittisen ryväksen) vihollinen ei voi olla markkinatalous, vaan kapitalismi, jolla meidän tulee tarkoittaa pääoman omistajien ja pääomalogiikan ylivaltaa. On porvarillinen ideologinen harha (tai huijaus ideologisen kädenväännön kiihtyessä) samaistaa markkinatalous ja kapitalismi.
Jos sekä markkinatalous että demokratia ovat legitiimejä yhteiskunnallisen todellisuuden piirejä, yksi tapa nähdä oikeiston ja vasemmiston ero tulee esiin vastauksessa kysymykseen, kumman piirin on oltava fundamentaalinen, perustava ja määräävä? Oikeiston vastaus on markkinatalous. Vasemmiston vastauksen tulee olla demokratia. Juuri siksi, ja vain siten, vasemmisto voi edustaa nykyaikaa.
Käyttämällä sanoja interventio (valtiollinen puuttuminen) ja suojelu (protection) on jo annettu periksi porvarilliselle tavalle hahmottaa todellisuus. Molemmat sanat viittaavat ymmärrykseen, joka näkee, että humanitaarisista syistä on puututtava muuten luonnolliseen ja itseohjautuvaan järjestykseen. Kuitenkin kaikki yhteiskunnallinen todellisuus on säänneltyä, ja tuleekin olla säänneltyä. Kysymys on siitä, minkälaisia säännöt ovat? Minkälaisen todellisuuden ne tuottavat?
”Perusasiat, joiden puolesta meidän on taisteltava, ovat vakioita”, sanovat R&B: ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja tasa-arvo, kehityksen kestävyys, vapaus, demokratia ja rauha.” Mitäpä tuohon lisäämään!
Globalisaation ymmärtämisen nostaminen juuri tänään ideologiseksi perusasiaksi on R&B:ltä viisasta, koska sen ymmärtämättömyys tuottaa aikamme suurimman poliittisen vitsauksen nationalistisen populismin. Solidaarisuus globalisoituneessa ja kiihtyvästi globalisoituvassa maailmassa tarkoittaa sääntöpohjaisia yhteisesti sovittuja yhteiskunnallisia suhteita; ei vain kansallisvaltioiden sisällä, vaan kansainvälisesti ja maailmanlaajuisesti. Siinä järjestyksessä muukalaiskammo ja rasismi ovat anomalioita. Ne eivät voi olla minkään arvostettavan demokraattisen poliittisen järjestäytymisen perusta.
R&B rakentavat artikkelissaan seitsemän tason ohjelman, jolle he ovat antaneet nimen ”Muutoshakuinen edistyksellinen politiikka”. Olen tässä kääntänyt heidän käyttämänsä sana transformational muutoshakuisuudeksi. Se tarkoittanee R&B:n ajattelussa myös muutosta hallitsevaa ja muutosta ohjaavaa. En mene tässä ohjelman ”tasoihin” muuten kuin toteamalla, että ne ovat jokainen hyvin perusteltuja ja oleellisia ohjelmia itsessään.
Haluan korostaa, että tärkeämpää kuin rakentaa erilaisia politiikkaohjelmia, on pureutua edistyksellisen yhteiskunnallisen ajattelun juuriin. R&B:n artikkeli on tässä suhteessa harvinainen – ja harvinaisen ansiokas virike. Toivottavasti tämä keskustelu jatkuu.
1Tämän asian ymmärtämiseksi suosittelen Ele Aleniuksen kirjaa ”Maailmankehityksen suuri käänne” (Into 2016)