Keksin tuon otsikon oikeastaan vain muistuttamaan ajan kulumisen nopeudesta. Kaikki isovanhempani olivat syntyneet ennen Suomen itsenäistymistä autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vielä omatkin vanhempani ehtivät syntyä siellä. Äidin vanhemmat asuivat Virolahdella ja isän vanhemmat Punkalaitumella. 40- ja 50- lukujen Suomessa matkat Helsingistä noille paikkakunnille eivät suinkaan olleet niin itsestään selviä ja helppoja kuin ne ovat tänään. Mutta matkat tehtiin – useampaankin kertaan.
Matkustamisen helpottuminen parempien teiden, parempien bussien ja yleistyneiden yksityisautojen ansiosta kertoo omaa tarinaansa maailman muutoksesta, edistyksestä. Mutta ajatteletpa melkein mitä tahansa asiaa ja sen satavuotista historiaa, keskeinen käsite tapahtuneen ymmärtämiseksi on edistys. Jotkut ehkä haluaisivat sanoa vaatimattomammin ”kehitys” ja puolustaa näkemystä, että kaikki kehitys ei ole ollut edistystä.
Silläkin huomautuksella on paikkansa. Luulen kuitenkin, että edistys on käsite, jonka useimmat suomalaiset liittävät mielellään ja mielestäni oikeutetusti 100-vuotista itsenäisyyttään tänä vuonna juhlivaan Suomeen.
Edistys ei ole automaattista. Siksi on oikein sanoa, että suomalaiset ovat tehneet sen itse. Onneakin on tosin tarvittu; varsinkin molempien maailmansotien jälkiselvittelyissä. Suomesta tuli kuitenkin ståhlbergiläinen demokratia ja se kesti läpi vaikeiden 20- ja 30-lukujen. Myöhempien vaaran vuosien todellinen olemassa olo onkin sitten jo paljon kiistanalaisempaa.
Jos Suomi on menestystarina, sen tärkein selittäjä on ollut demokratia. Kulttuurina demokratia on kehittynyt jatkuvasti ja kehittyy edelleen. Demokratian sisäistymisen ja syvemmän ymmärtämisen kannalta erityisesti 60-luku oli tärkeä vuosikymmen. Ei ole kuitenkaan väärin sanoa, että kehittyvä demokratiakulttuuri on tarvinnut kivijalakseen ståhlbergilaisen perustuslain.
Suomen menestystarinan toinen tärkeä selittäjä on vientiin suuntautunut teollisuus. Sen tarina alkoi tietysti tervanpoltosta, mutta laajeni siitä jo 1800-luvulla metsän monipuoliseen hyödyntämiseen. Kun vientikauppa oli opittu, sitä oli helppo laajentaa myös metalliteollisuuden tuotteisiin, joiden kehittämiselle mm. sotakorvaukset antoivat vauhtia. Tämän päivän Suomessa periaatteessa kaikki tuotanto voi kurkottaa vientimarkkinoille. Ja niinhän se myös tekee.
Vieläkin joissakin piireissä ylläpidetään legendaa, että Kekkosen Suomi oli sekä kulttuurisesti että kaupallisesti vaarallisella tavalla Neuvostoliiton vanki. Totuus tuosta ajasta on kuitenkin täysin päinvastainen. Sekä poliittisesti, kulttuurisesti että kaupallisesti Suomen kansainvälinen integraatio kaikkiin ilmansuuntiin kehittyi Kekkosen aikana jättiläisaskelin.
Eräs sitkeä legenda julistaa, että Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla vuonna 1974 oli selvä osoitus epädemokraattisen Kekkoslovakian olemassa olosta. Se legenda unohtaa, että tuo operaatio – siis presidentin valita poikkeuslailla – liittyi EEC-vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseen. Se oli meille kaupallisesti erittäin tärkeä, mutta se merkitsi Suomelle myös laajempaa poliittista ja kulttuurista kansainvälistä liikkumatilaa.
Kun kylmän sodan päättymisen jälkeen tuli ajankohtaiseksi arvioida uudelleen Suomen suhde Euroopan yhteisöön, Suomi asiallisesti ottaen siis oli jo siinä mukana. Suomi liittyi Euroopan yhteisöön, joka samalla muutti nimensä Euroopan unioniksi vuonna 1995. Se oli looginen askel, jota kenenkään ei tulisi katua. Rooman sopimuksen allekirjoituksesta oli silloin kulunut 38 vuotta. Unionin jäsen Suomi on ollut 22 vuotta, mutta mukana Euroopan sisämarkkinoilla jo 40 vuotta.
Toistan vielä: Suomen kaksi tärkeintä menestystekijää ovat olleet demokratia ja kansainvälinen integraatio. Kansalaisiksi muuttuvien tavallisten ihmisten kannalta demokratia merkitsee sitä, että tullaan oikeutetuiksi osallistumaan kansallisesta lainsäädännöstä päättämiseen. Miksi tämän asian pitäisi olla toisin kansainvälisellä tasolla. Ei Norjan asemassa ole mitään erinomaista, saati kadehdittavaa. Norja on vain siivellä eläjä. Me olemme Euroopan unionissa mukana päättämässä niistä pelisäännöistä, joiden mukaan unionissa toimitaan.
Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisöltä-osastossa on pääministeri Sipilän kannanotto siitä, minkä hän näkee Euroopan unionin kehittämisen tämän päivän valtavirraksi, ja hänen vakuutuksensa siitä, että Suomi on siinä valtavirrassa mukana. On hienoa, että pääministeri tuo esiin kantansa Rooman sopimuksen 60-vuotisjulistuksen allekirjoittamisen päivänä. Suosittelen lämpimästi Sipilän kirjoituksen lukemista.
Perussuomalaisten EU-vastaisuus perustuu hirvittävään väärinkäsitykseen ja sinänsä ymmärrettävään, muuta aiheettomaan pelkoon. Itsenäisyyden, suvereenisuuden, voi kutistuvassa maailmassamme ymmärtää järkevästi vain valtion kunniavelvollisuudeksi säätää lakinsa ja hoitaa oman maansa hallinto niin, että ne ovat sopusoinnussa sen kanssa, mihin on kansainvälisesti yhteisesti sitouduttu.
On siis väärinkäsitys, että tuo 60 vuotias järjestö, jonka täysivaltainen jäsen maamme on, rajoittaisi jotenkin maamme 100-vuotista itsenäisyyttä. Jos suvereenisuudella halutaan tarkoittaa myös tosiasiallista vaikutusvaltaa niihin elämän ehtoihin, joiden mukaan me joudumme joka tapauksessa toimimaan, jäsenyys tuossa 60 vuotta vanhassa järjestössä on lisännyt ja lisää maamme tosiasiallista suvereenisuutta.
On kuitenkin syytä ymmärtää, että unionin sisäiset pelisäännöt ja sen rooli laajemmassa kansainvälisessä politiikassa voidaan muotoilla monin tavoin. EU ei ole automaattisesti edistyksen projekti; se voi olla myös – kuten sitä vasemmalta on moitittu – uusliberalismin projekti. Kumpikaan mahdollisuus ei kuitenkaan ole kirjoitettu unionin olemukseen, ne ovat poliittisia valintoja.
Varsinkin vasemmalla tulisi käyttää paljon aikaa ja energiaa sen selvittämiseen, miten unioni toimii parhaiten edistyksen projektina – ja miten on toimittava, jotta se toteutuisi mahdollisimman hyvin myös käytännössä.