Pahin populismin vaara tuntuu väistyneen Suomessa sen jälkeen kun perussuomalaisten puolue hajosi. Se ei kuitenkaan ole väistynyt kokonaan, sillä Halla-ahon puolueeksi muuttunut Perussuomalaiset jäi kannatukseltaan yllättävän vahvaksi kun taas karismaattisen Soinin ryhmä ei ole onnistunut saamaan juuri minkäänlaista kannatusta.
Tuo tuli ensimmäiseksi mieleen lukiessani tänään päivän Hesarista (ti 20.11.) Sixten Korkmanin mainion kolumnin ”Suomella on brexitistä paljon opittavaa”.
Onko meillä ihmisiä, jotka ovat innoissaan brexitistä ja haluaisivat Suomen kulkevan samaa tietä brittien kanssa? Toisin sanoen eroavan Euroopan unionista? No eipä juuri. Ainakaan heitä ei ole niin paljon ja ainakaan he eivät ole niin äänekkäitä, että keskustelu Suomen EU-erosta ja siitä järjestettävästä kansanäänestyksestä olisi tällä hetkellä merkittävä julkisen keskustelun aihe.
Epäluulon kylväminen Suomen EU-jäsenyyttä kohtaan oli Soinin perussuomalaisen puolueen suuri juttu. Kaikki muistavat Soinin slogaanin ”Missä EU, siellä ongelma!”. Halla-ahon perussuomalaiset ovat pitäneet EU:n suhteen melko matalaa profiilia. Maahanmuutosta he ovat metelöineet sitäkin enemmän. Maahanmuutto ja EU kuitenkin kietoutuvat yhteen, koska yksi EU:n ”neljästä vapaudesta” on ihmisten vapaa liikkuvuus.
Brexit nostaakin nämä kysymykset – ja samalla kaiken muun, mikä liittyy Euroopan unioniin ja sen jäsenyyteen – esiin periaatetasolla. Tällä tasolla kysymys asettuu näin: Onko brexit – kuten Korkman sanoo – iso poliittinen erehdys? Vai onko Korkman väärässä ja brittien kansanäänestyksen enemmistö oikeassa?
Voihan tietysti olla niinkin, että Suomessa on ihmisiä, jotka kannattavat innokkaasti Suomen EU-jäsenyyttä, mutta iloitsevat brexitistä. Tällä kannalla lienee kuitenkin hyvin vähän kannattajia, vaikka britit ovatkin koko jäsenyytensä ajan olleet EU:n integraation syventämisen jarruttajia.
Korkman sanoo: ”Suurin ongelma on, että Britannian kansalla, puolueilla ja parlamentilla ei ole yhteistä käsitystä maansa geopoliittisesta identiteetistä.” Tämä selittääkin paitsi brittien integraation jarrutuksen EU:n jäsenmaana, myös brexit-äänestyksen tuloksen.
On oikein ja paikallaan, että meillä yritetään ymmärtää mahdollisimman oikein brittien ”geopoliittinen” psykologia. Siinä on paljon maan menneen imperiumin kaipuuta (tai virheellistä kuvittelua, että se on edelleen olemassa). Siinä on paljon brittien atlanttista erityissuhdetta Yhdysvaltojen kanssa ja siinä on paljon tietoisuutta englannin kielen asemasta kansainvälisenä valtakielenä.
Silti Korkman on oikeassa. Iso-Britannia on ”geopoliittisesti” eurooppalainen maa. Se on jo vahingoittanut itseään kaupallisesti ja tulee vahingoittamaan itseään edelleen irtautumalla Euroopan yhteismarkkinoista. Vahinko on tietysti myös yhteinen. Brittien EU-jäsenyys on paitsi brittien etu, myös eurooppalaisten etu.
Korkman toteaa, että populismista on tullut iso poliittinen voima. Minä olisin valmis sanomaan, että juuri se on aikamme suurin ja tärkein poliittinen ongelma. Miksi? Korkman näkee syyn oikein: ”Taustalla on yhteiskunnan eriarvoisuuden kasvu. Se on ollut räikeätä esimerkiksi Britannissa ja Yhdysvalloissa. Siksi kansalaiset ovat näissä maissa syvästi jakaantuneita.”
Populismin tragedia on siinä, että se syyttää integraatiota eriarvoisuuden kasvusta – sekä absoluuttisesta että suhteellisesta köyhtymisestä – ja kaikesta pahasta olosta. On tärkeätä ymmärtää, että teollisessa maailmassa taloudellinen integraatio on periaatteessa siunaus eikä kirous. Se, jakautuvatko teollisen tuotantotavan ja integraation hedelmät oikeudenmukaisesti, on poliittinen kysymys – ja pelkästää poliittinen kysymys, jos asia ymmärretään oikein. Kysymys on kuitenkin hyvin monimutkaisen asian ymmärtämisestä.
Korkman sanoo: ”sivistys on suoja populismia vastaan”. Hän sanoo myös, että ”onneksi meillä on hyvä peruskoulu, vastuullisia joukkotiedotusvälineitä ja pääosin järkeviä poliitikkoja, jotka tosin enemmän hallinnoivat kuin esittävät visioita”. Lankeamatta omahyväisyyteen meidän on syytä ymmärtää, että nämä asiat ovat meillä paljon paremmalla tolalla kuin monissa muissa maissa. Se kannattaa ymmärtää samalla haasteena muun muassa sekä koulutusviennillemme että kehitysyhteistyöllemme. Hyvään sivistyksen tasoon pitää päästä kaikkialla. Mutta populismin kannatus Suomessa kertoo, että omankin maamme sivistystasossa on paljon parantamisen varaa.
”Ajattelulle virikkeitä antavalle yhteiskunnalliselle keskustelulle on jatkuva tarve. Sen soisi tuovan esille eriarvoisuuden torjumisen tärkeyden ja edistävän yhteisymmärrystä työllisyyttä vahvistavista uudistuksista.” Nämä Korkmanin lauseet ovat sivistystä. Jotta ne ilmaisevat todellista sivistystä, meidän on ymmärrettävä ne universaaleiksi vaatimuksiksi ja tavoitteiksi kaikissa yhteiskunnissa.
Vain sivistys on suoja populismia vastaan. Kaikkialla.