Radio 1:n Ykkösaamu antaa joka aamu paljon ajattelemisen aiheita. Se on hyvä ohjelma; Ylen parhaita, ehkä paras. Se on tiukasti kiinni ajassa ja valitsee yleensä erittäin osuvasti ohjelmassa haastateltavat henkilöt. Niin tänäänkin.
Pettymyksekseni Ylen ajankohtaistoimitus on nyt eduskuntavaalien jälkeen ja europarlamentin vaalin lähestyessä omaksunut kritiikittömästi käsitteen ”äänestäjän kuluttajansuoja”.
Tänä aamuna aiheesta haastateltiin Hjallis Harkimoa, joka on äänekkäästi metelöinyt tuolla käsitteellä ja paheksunut niitä ihmisiä, jotka ovat tänä vuonna asettuneet ehdolle sekä eduskuntaan että europarlamenttiin. Toisena haastateltavana oli kristillisdemokraattien Peter Östman, joka on valittu eduskuntaan, mutta on nyt asettunut ehdolle europarlamenttiin. Kolmantena haastateltavana – ikäänkuin puolueettoman tutkijan roolissa – oli Tampereen yliopiston valtiotieteiden professori Ilkka Ruostesaari.
Kun ihmiset menevät äänestämään, he eivät ole kuluttajia, vaan kansalaisia, jotka käyttävät poliittista valtaansa. On tärkeätä ymmärtää, että äänioikeus on poliittista valtaa. Termi ”äänestäjän kuluttajansuoja” ei ole vain niin sanottu oxymoron, siis termi joka yhdistää kaksi sanaa, jotka näyttäisivät olevan toisensa pois sulkevia. Se on jotakin paljon pahempaa. Se perustuu kokonaan virheelliseen todellisuuden hahmottamiseen. Termi ”kuurouttava hiljaisuus” on joihinkin tilanteisiin sopiva ja oivalta oxymoron; ”äänestäjän kuluttajansuoja”on sen rinnalla pelkkää potaskaa.
Yhteiskunnallinen todellisuus on hyvä hahmottaa siten, että siinä on kaksi elementtiä: 1) markkinat, joita ovat erilaisten tavaroiden ja palvelujen markkinat sekä työmarkkinat. Toiseksi on 2) julkinen valta eli valtio ja kunnat sekä muut lakien perusteella julkista valtaa käyttävät organisaatiot. Hyvä ja oikea hahmotus on edelleen, että julkinen valta määrää lainsäädännöllään myös markkinoilla noudatettavat pelisäännöt. Se on legitiimiä, eli on niinkuin olla pitää. Määräytyvyyttä toiseen suuntaan eli sitä, että markkinatoimijat vaikuttavat julkisen vallan toimintaan ja lainsäädäntöön, kutsutaan melko usein korruptioksi. Tätä tematiikkaa voisin eritellä pidempäänkin, mutta siitä tulisi valtio-opillinen tutkielma, jolle ei tässä ole tilaa eikä tarvetta.
Me tavalliset kansalaiset olemme sekä kuluttajia että kansalaisia, mutta ne ovat kaksi erillistä roolia, jotka kuuluvat kahden erillisen yhteiskunnallisen todellisuuden piiriin. Väitän, että mitä selkeämmin tämä tiedostetaan, sitä terveempi yhteiskunta meillä on. On samalla syytä tiedostaa, että kansalaisuus sanan järkevässä merkityksessä merkitsee sitoutumista demokratiaan kaikkine sen edellytyksineen, joita ovat ennen kaikkea sananvapaus ja poliittisen järjestäytymisen vapaus. Mutta lisäksi on syytä tiedostaa, että demokratiassa kansalaisuus on taitolaji. Se edellyttää tietoja ja realistista käsitystä siitä, miten yhteiskunta toimii.
Mitä enemmän kansalaisilta puuttuu näitä tietoja ja realistista ymmärrystä yhteiskunnan rakenteesta, sitä alttiimpi demokratia on populismille, joka – on se minkä väristä tahansa – hyödyntää aina ihmisten tietämättömyyttä ja heidän usein melko vastenmielisiä ennakkoluulojaan. Populismia voi siksi hyvällä syyllä kutsua yhteiskunnan häiriötilaksi.
Palaan nyt tuohon Ykkösaamun keskusteluun, jonka erittäin ongelmallisena lähtökohtana oli tuo termi ”äänestäjien kuluttajansuoja”. Se, että Hjallis Harkimo on nyt innostunut mesoamaan aiheella, ei hämmästytä minua lainkaan. Jos joku on kuvitellut, että hän on raikas politiikan käytöstapojen uudistaja, niin rohkenen epäillä. Minusta vaikuttaa pikemminkin, että hän on vain opportunistinen ja populistinen poliittinen streeberi.
Se, mikä minua tuossa keskustelussa hämmästytti, oli professori Ilkka Ruostesaaren rooli. Hän asettui kritiikittömästi tukemaan Harkimoa ja puhui ryppyotsaisesti äänestäjien kuluttajansuojasta löytämättä termistä mitään kritisoitavaa. Jäi kansanedustaja Peter Östmanin tehtäväksi muistuttaa, että lait ovat tässä asiassa erittäin selkeitä, eikä niiden perusteella voida moittia sitä, että kansanedustaja pyrkii europarlamenttiin tai että ihminen on asettunut ehdolle sekä eduskuntaan että europarlamenttiin.
Onko sitten moraalisesti tuomittavaa, että kansanedustaja on asettunut ehdokkaaksi europarlamenttiin, mutta on myös ilmoittanut etukäteen, että ei mahdollisesti valituksi tultuaan aio ottaa vastaan paikkaa europarlamentissa, vaan jää kansanedustajaksi Suomen eduskuntaan? Ilkka Ruostesaari asettui vahvasti tälle kanalle.
Itse en harkinnan jälkeenkään kykene näkemään tuossa menettelyssä mitään moitittavaa. Politiikka on joukkuepeliä. Tämä ei päde ainoastaan toimintaan parlamenttiryhmissä, se pätee myös vahvasti vaalikampanjoihin. Kaikissa vaaleissa ehdokkaita asetetaan enemmän kuin kuin tulee valituiksi. Tämän tietävät sekä ehdokkaat että kansalaiset. On olemassa sellainen ehdokkaiden laji, jotka tietävät etteivät tule valituiksi (tai europarlamentin tapauksessa halua ottaa paikkaa vastaan), mutta haluavat panna kokemuksensa ja asiantuntemuksensa vaalikamppanjassa peliin edistääkseen oman poliittisen viiteryhmänsä menestystä. Pitääkö näitä ihmisiä Ruostesaaren tavoin moittia? Minusta pikemminkin arvostaa.
Puhe ”äänestäjän kuluttajansuojasta” on floppi. Myös median pitäisi kurkistaa termin taakse ja yksinkertaisesti hylätä sen viljeleminen.