Roman Schatz ja kaksi nuorta

Roman Schatzin Maamme kirja ohjelmat ovat melkein poikkeuksetta hyviä ja kuuntelemisen arvoisia. Tämänaamuinen oli aivan kihelmöivän mielenkiintoinen.

Ohjelman otsikko on Aikamme maailma nuorten silmin. Se löytyy Ylen Areenasta niinkuin itse asiassa kaikki Roman Schatzin ohjelmat. Haastateltavina oli kaksi nuorta: oikeustieteen opiskelija Kauniaisten kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu Binga Tupamäki sekä kansalaisaktivisti ja ilmastolakkoilija Atte Ahokas. Otan seuraavassa vapauden kutsua näitä molempia kaksikymppisiä nuoria etunimillä.

Roman Schatz on jo useasti osoittanut kykynsä löytää haastateltaviksi poikkeuksellisen kiinnostavia ihmisiä, jotka kuitenkaan eivät ole suurelle yleisölle entuudestaan tuttuja. Niin nytkin. Sekä Binga että Atte ovat erittäin älykkäitä, yhteiskunnallisiin asioihin perehtyneitä ja sanavalmiita. Heidän puheenvuorojaan oli todellinen ilo kuunnella.

Bingalla on lisäksi suomalaiseksi mielenkiintoinen tausta. Hän on syntyjään kiinalainen, jonka suomalaiset vanhemmat adoptoivat kaksivuotiaana. Ensimmäiset elinvuotensa hän asui vanhempiensa kanssa Belgiassa. Kaikki koulunsa hän on sittemmin käynyt Suomessa.

Ohjelman lopussa Roman Schatz sanoi jotakin siihen tapaan, että hän on keskustelun jälkeen huojentunut ja hänestä tuntuu turvalliselta jättää maailma näiden nuorten käsiin. Se johtui aivan ilmeisesti keskustelussa viimeksi käsitellystä teemasta, joka koski uskonnollisuutta ja radikalismia.

Atte sanoi luultavasti etukäteen moneen kertaan mietityllä varmuudella olevansa ateisti, mutta kunnioittavansa kaikkien uskontoja ja uskonnollisuutta, jos siihen ei sisälly toisten ihmisten pakottamista uskomaan samoin. Binga sanoi, että häntä huolestuttaa poliittinen radikalisoituminen, jonka hän operationalisoi ihmisen (tai hallituksen) päätymiseksi sellaiseen vakaumukseen, että on ehdottoman oikeassa ja omistaa totuuden. Sain sen vaikutelman, että tässä asiassa nuoret ymmärsivät ja tukivat toinen toistaan täydellisesti.

Se on viisasta ja älykästä. Aikamme ehkäpä suurimmat ongelmat ovat monissa muodoissa edelleen ilmenevä totalitarismi ja pyrkimys totalitaristisiin ratkaisuihin yhteiskuntien elämän järjestämisessä. Juuri uskonnot ja poliittiset ideologiat tarjoutuvat kummatkin tässä suhteessa intellektuaalisiksi ja emotionaalisiksi välineiksi.

Modernisaatio, jonka jotkut näkevät alkaneen renessanssin aikoina, toiset 1700-luvun valistuksen aikoina, on monitahoinen kehitysprosessi, jossa tiedon, tietotaidon, tieteen ja teknologian kehitys on näytellyt keskeistä ja liikkeelle panevaa osaa. Yhteiskuntien elämässä se on samalla merkinnyt painetta autoritaaristen – usein totalitaaristen – valtarakenteiden purkamiseen. Se on tarkoittanut kehitystä kohti demokratiaa.

Ei siinä ole mitään moitittavaa, että luemme ihastuneina antiikin ajan kreikkalaisista yhteiskunnista ja niiden demokratiasta – jos muistamme, että kyseessä oli vapaiden miesten demokratia orjanomistajien yhteiskunnissa. Kansanvallan merkityksessä, eli kaikkia tarkoittavana ideana, demokratian vaatimus on paljon nuorempaa perua; ehkä se sijoittuu juuri valistuksen vuosisadalle. Brittien demokratia-kehitystä kuvaa minusta erinomaisesti iskulause No taxation without representation, eli vapaasti suomennettuna ei verotusoikeutta ilman edustusoikeutta.

Euroopan historiassa demokratian omaksuminen ei ole ollut mikään on/off-tapahtuma. Se on ollut prosessi, jossa edustusoikeus valtiollisessa, kunnallisessa ja monessa muussa yhteisöllisessä yhteydessä on laajentunut askel askeleelta. Koko 1800-luvun ajan edustus- ja äänioikeus määräytyi maksettujen verojen mukaan. Ikä ja sukupuoli ovat myös olleet kriteerejä.

Binga sanoi keskustelussa hyvin pontevasti, että kapitalismi on ollut historiassa se ainoa yhteiskuntajärjestelmä, joka on taannut kaikkien ihmisten tasa-arvon ja vaurastumisen. En siinä kohdassa voinut olla ajattelematta, että kiinalaisesta taustaan johtuen Binga on tietysti miettinyt paljon sitä, mitä Kiinassa on tapahtunut Deng Xiaopingin valtakaudella ja sen jälkeen. Tietysti hän nuorena tiedonhaluisena ihmisenä on hankkinut paljon tietoa siitäkin, minkälainen yhteiskunta Venäjä oli Neuvostoliittona 1900-luvulla.

Binga edustaa kapitalismin käsitteen ymmärtämisessä mainstreamia, ajattelun valtavirtaa. Se ajattelu on peräisin kylmän sodan pitkiltä vuosikymmeniltä, jolloin maailmassa oli sosialistinen leiri, kapitalistinen leiri ja kolmas maailma. Idologisesti maailma oli jakautunut kahtia: sosialismiin ja kapitalismiin. Läntisissä käsityksissä kapitalismiin liitettiin aina myös itsestään selvänä asiana demokratia ja sosialismiin itsestään selvästi yksipuoluejärjestelmä ja totalitarismi. Läntisissä käsityksissä – sekä hyväntahtoisissa että manipulatiivisissa – kapitalismin määritelmä itse asiassa oli markkinatalous plus demokratia.

Näistä kylmän sodan aikaisista ajatusmuodoista meidän tulisi nyt oppia pois. Ajattelun sekavuus alkaa siitä, että kapitalismi ja markkinatalous käsitetään synonyymeiksi eli samaa tarkoittaviksi sanoiksi. Järkevässä yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa ne ovat tyystin eri asioita.

Sekä markkinatalous että demokratia ovat pitkän kehityksen seurauksena syntyneitä inhimillisen kanssakäymisen ja sen sääntelemisen luonnollisia muotoja. Markkinatalous – ollakseen markkinataloutta – edellyttää kyllä markkinoille pääsemisen vapautta, mutta toiminta markkinoilla ei voi mitenkään olla yrityksille täysin vapaata, vaan monin tavoin laeilla ja sopimuksilla säänneltyä. Demokratiaksi on hyvä nimittää sitä sopimisen kulttuuria, jolla säädetään monet erilaiset lait, esimerkiksi verolait, kuluttajansuojalait, työsuojelulait, ilmastolait, luonnonsuojelulait jne, jne, sekä sitä sopimisen kulttuuria, jota toteutetaan vuosittaisissa työmarkkina-neuvotteluissa. Markkinatalouden vapaus voi olla vain sosiaalista vapautta.

Sellaista yhteiskunta- tai talousjärjestelmää kuin kapitalismi ei ole olemassakaan. Meillä on demokratia ja meillä on markkinatalous. Jos niitä nimitetään kapitalistisiksi, se tarkoittaa sitä, että pääoman omistajilla on niiden toiminnassa liikaa sananvaltaa.

Nämä ovat vaikeita asioita. Kylmän sodan vuosikymmenten retoriikka on syöpynyt syvälle mieliimme.

Tämän aamun Roman Schatzin Maammekirjassa sekä Binga että Atte edustivat molemmat sillä tavoin realistista ja tervettä yhteiskuntapoliittista ajattelua, että he ymmärsivät lakien ja sopimusten – sekä kansallisten että kansainvälisten – merkityksen ihmisten järkevän yhteistoiminnan mahdollistajina. Samalla heidän keskustelunsa osoitti, että ajattelumme eräät keskeiset välineet – yhteisesti käyttämämme käsitteet – ovat välttämättömän ja kiireellisen poisoppimisen ja uudelleen oppimisen tarpeessa.