(Tämä kirjoitus on muistopuhe jonka pidin 9.6. 2018 Alajärvellä)

Arvoisat Antti Pesosen ystävät ja tutut. Minut on pyydetty tähän tilaisuuteen kertomaan joitain näkemyksiä Antista ja Antin taipaleesta. Teen sen erittäin mieluusti, koska Antti on niitä harvoja ihmisiä joita minä todella arvostan.

Kun olin Antin hautajaistilaisuudessa vaimoni kanssa, kävin luonnollisesti kertomassa osanottomme Antin vaimolle, Kirsille.

Halasimme kolmisin toisiamme ringissä ja siinä yhteydessä yritin lohduttaa Kirsiä, sanomalla, että valitettavasti maailma on aika epäoikeudenmukainen paikka, sillä kuten sodassakin, parhaat miehet otetaan joukostamme pois ensimmäisinä.

Yritin sitten vähän keventää tilannetta toteamalla: ”Björn Wahlroos elää varmaan 110-vuotiaaksi”. Onnistuin saamaan tilaisuudessa Kirsiltä pienen hymynpoikasen.

Valitettavasti tunsin Antin vain melko lyhyen aikaa – noin reilu kymmenkunta vuotta. Henkilökohtaisella tasolla en kovin usein tavannut häntä, vaan suurimmaksi osaksi kirjojeni julkaisutoimintaan liittyvien asioiden yhteydessä ja vähän myös IPU:n toiminnan ja lehtikirjoittelun ohessa.

Antti takana ja allekirjoittanut edessä Ylen kritiikkiseminaarissa.

Antti on minulle henkilökohtaisesti ollut äärettömän tärkeä henkilö. Hän oli tässä ”yhden totuuden maassa” henkilö, joka olisi ansainnut todellisen tiedonjulkistus-palkinnon. Niin merkittävästi hän on Suomessa edesauttanut moniäänistä ja vaihtoehtoista tiedonvälitystä.

Jotta Antin ansiot tulisivat oikeisiin mittasuhteisiin, olen pakotettu kertomaan tässä aluksi omista tiedonjulkistus-vaikeuksistani.

Jo ensimmäinen kirjani vuodelta 1989 oli ongelmallinen. Kun näin jo 80-luvun alkupuolella digitalisaation aikaansaamat tulevat ongelmat, kirjoitin kirjan pohjaksi ensin noin 100-liuskaa tekstiä ja marssin WSOY:n tietokirja-osaston johtajan puheille.

Kerroin, että mielessäni on isomman luokan yhteiskunnallinen ongelma josta pitäisi kirjoittaa kirja keskustelun pohjaksi. Sain häneltä vihreää valoa ja aloin tosissaan kirjoittaa kirjaa: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?”

Koska olin kirjoittamisen aikana vielä työelämässä, kirjan valmiiksi kirjoittaminen vei noin vuoden. Sinä aikana kuitenkin alkoi kirja-alalla fuusiokierre ja Gummerus osti WSOY:n tietokirjaosaston. Henkilö jonka kanssa olin tehnyt alustavan sopimuksen, sai kenkää.

Näin ollen käsikirjoitukseni joutui viimeiseksi Gummeruksen silloisessa käsikirjajonossa. Siellä se viipyi melkein pari vuotta ja patistelujeni jälkeen tuli kielteinen vastaus. Siinä todettiin, ”että kirjan aihe on liian pienien piirien kiinnostuksen kohde, joten se ei ole Gummeruksen kannalta taloudellisesti kannattavaa julkaista”.

Seuraavaksi lähetin sen kustannusosakeyhtiö Tammelle, joka tuolloin tunnettiin kustantamona, joka julkaisee myös niin sanottuja ”vasemmistolaisia” näkökulmia. Siellä se onneksi käsiteltiin puolessa vuodessa ja se tuli ulos noin vuoden kuluttua (1989).

Sitten oli vuorossa kolme ns. ”kimppakirjaa” joissa olin yhtenä kirjoittajana. Niiden mahdollisista julkaisuvaikeuksista minulla ei ole mitään tietoa.

Kun pääsin eläkkeelle aloin heti kirjoittaa varsinaista ”tiiliskiveä” eli ”Ahneuden aikaa”. Koska tiesin, että kirjakustantamo Like oli julkaissut vähemmistön ja vasemmiston näkökulmasta ja valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä.

Aluksi siellä näytettiin vihreätä valoa mutta todettiin, että se on liian laaja ja kirjaa pitäisi tiivistää. Todettiin, että siihen tarvittaisiin taloudellisia asioita ymmärtävä ammattitaitoinen kustannustoimittaja. Sen etsimisessä oli monia vaiheita ja se oli erittäin ongelmallista, koska Like oli köyhä kustantamo eikä sillä ollut varaa kustantaa ammattilaista.

Jossain vaiheessa kirjailija Risto Isomäki lupautui yrittämään tiivistystä (ilmeisesti ilmaiseksi) omien töidensä ohella. Hänellä oli kuitenkin koko ajan omia kirjaprojekteja työn alla joten siitä ei lopulta tullut mitään ja siellä kului turhaan pari vuotta.

Antti kirjoitti myös oman kriittisen ”talousoppikirjan”.

Sitten lähetin käsikirjoituksen Paavo Haavikolle kustantamo Art Houseen ajatuksella, että hän on kirjoittanut kasapäin bisnes-kirjoja, joten hänellä pitäisi olla aiheeseen ammattitaitoa.

Noin kuukauden kuluttua Haavikko soitti minulle eräänä sunnuntai-aamuna kun olimme vaimoni kanssa aamukahvilla. Hän kehui kirjan maasta taivaaseen ja totesi sanatarkasti: ”Se on niin tärkeä kirja, että se pitää julkaista vaikka se ei taloudellisesti kannattaisikaan”.

Tämän suitsutuksen kunniaksi olimme viittä vaille ettemme vaimoni kanssa kohottaneet kuohujuomaa. Tiedustelin Haavikolta, miten kirjan julkaisu sitten etenee? Hän lupasi palata asiaan parin viikon kuluttua.

Sitten kului kaksi viikkoa, eikä mitään kuulunut. Kolmen viikon kuluttua soitin Art Houseen ja pyysin yhdistämään Haavikolle. Ei onnistunut, mutta jätin soittopyynnön.

Seuraavana päivänä Haavikko soitti. Se mitä hän sanoi on jäänyt ikimuistoisesti mieleeni kun hän totesi oraakkelimaisesti ja sanatarkasti: ”Kirja on liian hyvä Suomen kansalle – Suomen kansa ei ole sen arvoinen – valitettavasti en voikaan julkaista sitä”. En vieläkään tiedä, mikä tai kuka vaikutti hänen täydelliseen takinkääntämiseensä.

Talouden tasapainon tavoittelussa tärkeää Antille on oikeudenmukaisuuden tavoittelu.

Sen jälkeen olin niin pettynyt ja kyllästynyt koko touhuun, että siirsin käsikirjoituksen vinttikomeroon hämähäkkien makuualustaksi.

Noin vuoden kuluttua Antti astui kuvaan. Hän tuli kotiini tekemään henkilöhaastattelua IPU-lehteen.

Kun Antti oli työnsä tehnyt ja oli jo lähtöpuuhissa, tulin maininneeksi, että minulla on vintillä jo parin kustantamon hylkäämän kirjan käsikirjoitus. Antti kiinnostui siitä heti ja pyysi saada käsikirjoituksen mukaansa tutustumista varten.

Ei kulunut kuin runsas pari viikkoa kun Antti soitti ja totesi ykskantaan: ”Minä julkaisen kirjan”. Siitä alkoi meidän hedelmällinen yhteistyömme. Koska aikaa oli vierähtänyt kirjoittamisesta useampi vuosi jouduin ”tuoreuttamaan” käsikirjoituksen.

Solidaarisuudesta Anttia kohtaan, lupauduin jopa IPU:n kansanedustajaehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kiersin tuolloin myös Ilkka Hakalehdon kanssa Uudenmaan vaalipiiriä ja tulin vaalimatkoilla tutustumaan häneenkin.

Kun olimme turuilla ja toreilla jakamassa mainoslappusia vaalikansalle minulle selvisi, ettei minusta ei ole minkään sortin kansanvillitsijäksi. Olen pikemminkin yksittäistaistelija – kuten ”Tuntemattoman sotilaan” Rokka – enkä tiimi tai joukkuepelaaja, vaikka olenkin saanut upseerinkoulutuksen.

Kulttuuri-ihmisenä Antti kirjoitti myös ajatelmia.

Antti ymmärsi minua eikä patistanut puolueen kenttätyöhön, vaan jatkoin maailmanparannusta ja kirjoitteluani IPU-lehdessä.

Olimme aktiivisessa puhelinyhteydessä kaiken aikaa ja meillä oli ilo ja onni saada Antti ja Kirsi vieraaksi kesäpaikkaamme Muddusjärvelle, joka sijaitsee 20 kilometriä pohjoiseen Inarista.

Siellä oli aikaa vähän syvällisemmin tutustua Antin persoonaan ja vaihtaa ajatuksia maailman menosta. Siellä tunsin veljeyttä ja ykseyttä hienoon ihmiseen joka tarkastelee maailman menoa laaja-alaisesti ja syvällisesti.

Moraalin ja ymmärryksen pohtiminen ja tavoittelu oli Antille tärkeää.

Sinnikäskin Antti oli. Hän halusi poiketa Inarista tutustumaan Jäämerelle. Kun kerroin, että olemme vaimoni kanssa käyneet siellä kymmenkunta kertaa, syntyi ajatus, että lähtisimme sinne oppaaksi ja porukalla.

Kokemuksemme mukaan parhaat luontokohteet ovat niin kaukana, että siellä pitäisi yöpyä, muuten matkasta tulisi liian rasittava.

Antti totesi, että ”ei se haittaa, kyllä minä hoidan ajamisen”. Niinpä lähdimme kello 5 aamulla, ajoimme yhtä soittoa kaukaiseen ja melkein autioon kalastajakylään Hamningbergiin ihailemaan erikoisia liuskekiviharjanteita jotka alkavat korkealta vuoren huipulta ja jatkuvat alas mereen. Perillä oli myös toisen maailmansodan aikainen saksalainen bunkkeri.

Luonnon, rauhan ja puolueettomuuden asia oli Antille tärkeää.

Antti ja Kirsi ehtivät pari tuntia haaveilla herkästi ja päät tunteellisesti toisiaan vasten upeita merimaisemia saksalaisen tykkiaseman raunioilla. Uskoakseni he näkivät jäämeren taivaanrannassa muutakin kun vain historian häivähdystä liittoutuneiden laivojen saattueista Muurmanskiin.

Pitkällä paluumatkalla Muddusjärvelle oli kuitenkin aikaa vaihtaa kiintoisia ajatuksia. Takaisin tultiin vasta puolen yön jälkeen eikä Antti päästänyt minua kertaakaan rattiin vaikka tarjouduin.

Antti oli myös kaukonäköisempi ja viisaampi kuin minä. Kun Itsenäisyyspuolue oli tuolloin pieni ja ilman eduskuntapaikkaa, ehdotin Antille ihan tutustumisemme alussa, että hän löisi hynttyyt yhteen Timo Soinin ja Perussuomalaisten kanssa.

Siinä vaiheessa Persut olivat kovassa nosteessa ja ehdotin, että Antti rupeaisi puolueen ”Ideologiksi” eli aatteelliseksi ja ohjelmalliseksi johtajaksi ja jättäisi kansan ”hurmaamisen” Soinin tehtäväksi.

Antti oli mukana kirjoittamassa kritiikkikirjaa salaisesti toteutetusta ns. ”Isäntämaasopimuksesta”.

Silloin perussuomalaiset olivat vielä työväen ja pienen ihmisen asialla. Antti näki minua pitemmälle – sen, että Timo Soini on opportunisti ja selkärangaton joka myy periaatteensa heti vaikka pääpirulle, kuin hänellä on vain mahdollisuus päästä istumaan ministeriauton takapenkille.

Onneksi Antti hylkäsi heti ehdotukseni, sillä yhteistyö Persujen kanssa olisi ollut katastrofaalista Antin kaltaiselle periaatteen miehelle.

Kun sitten oli kulunut kymmenkunta vuotta Ahneuden aika kirjan julkaisemisesta, Suomen pääministereinä huseerasivat Jyrki Katainen ja Alexander Stubb. Katainen pakeni kesken kauden suojatyöpaikkaan Brysseliin kovapalkkaiselle pestille ja Stubb keikisteli muuten vaan shortseissaan tikkatauluna ja pyyteli jatkuvasti anteeksi sanomisiaan.

Kun olin aikani äimistellyt silloista menoa, soitin Antille ja valitin: ”Minua ”ketuttaa” nyt tämä poliittinen farssi sen verran, että haluaisin vielä kerran tempaista ja kirjoittaa kärkevän kirjan. Homma on kuitenkin sen verran kova, että en viitsisi sitä aloittaa ellei minulla ole varmuutta sen julkaisusta”.

Antti oli hetken hiljaa ja totesi ykskantaan: ”Hyppää vain pukille kirjoittamaan, minä kyllä julkaisen sen”. Luottamuksemme oli sen verran kova ettei hän edes kysellyt suunnitelmiani kirjan sisällöstä.

Tämä jos mikä osoittaa Antin suuruuden ja kuinka hän arvostaa moniarvoista journalismia ja vapaata mielipiteenilmaisua. Näistä kahdesta viimeisestä kirjasta kuuluu yhtä paljon kunnia myös Antille kuin minulle kirjan kirjoittajana. Ilman Anttia niitä ei takuuvarmasti olisi julkaistu tässä mainostetussa ”vapaan mielipiteen ilmaisun” Suomessa.

Nämä vaikeuteni esittää julkisuudessa valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä osoittavat konkreettisesti, millaista on juhlapuheista huolimatta ”journalistinen vapaus” Suomessa.

Antilla oli merkittävä rooli tämän sananvapauden edes jonkinasteisessa toteutumisessa. Hän tuki henkilökohtaisesti muidenkin samansuuntaisia tavoitteita.

Tästä journalistisesta ”vapaudesta” on varmasti IPU-puolueella yhtä karvaita kokemuksia. Näin pienellä puolueella on koko historiansa aikana ollut vaikeuksia ohittaa valtamedioiden uutiskynnystä – varsinkin kun ne toteuttavat käytännössä vain omistajansa ääntä.

Antti Harrasti myös itse kriittistä yhteiskunnallista kirjoittamista.

Antti oli suuri Isänmaan ja sen vapauden, mielipiteen vapauden sekä toisinajattelijoiden pelkäämätön puolestapuhuja, joka ymmärsi tarttua yhteiskunnallisen kehityksen kannalta oleellisiin asioihin – ja tukea siinä myös muita. Hänestä huokui vaatimattomuus, mutta takana oli vahva itsetunto, pyrkimys oikeudenmukaisuuteen sekä laaja sivistyneisyys.

Tämä tilaisuus vahvistakoon meitä Antin esimerkillä uskomaan, että tulevaisuutta ja sen nykyisiä kovin epäoikeudenmukaisia sääntöjä voi ihmisten yhteistyöllä myös muuttaa. Siinä on IPUlle haasteellinen tehtävä jatkossakin. Ovathan nykyisetkin pelisäännöt ihmisten tekemiä.

Antin elämäntyö tulee jatkossa kirkastumaan ja vahvistumaan sillä niin paljon hän oli aikaansa edellä. Historia ei tule unohtamaan häntä – kiitoksia tarkkavaisuudesta.

PS. Nyt poistun tältä blobilta pariksi kuukaudeksi Lappiin lataamaan akkuja. Syksyllä tavataan.