Viikonloppuna pidetään Moskovassa Venäjän federaation kommunistisen puolueen KPRF:n puoluekokous. Kye on samalla juhlasta, sillä puolueen perustamisesta on kulunut tasan 20 vuotta.
Neuvostoliiton loppumisen jälkeen perustettu puolue on kokenut rajuja alamäkiä ja nopeita nousuja. Kommunisteja on koko sen historian ajan johtanut nyt 68-vuotias Gennadi Zjuganov, jonka kasvot alkavat Venäjän politiikassa olla jo kauniisti sanoen hiukan kuluneet.
Zjuganovin varsinainen tähtihetki oli vuonna 1996, jolloin hän miltei kukisti tuolloisen presidentin Boris Jeltsinin vaaleissa. Muualla maailmassa esimerkiksi Davosin kansainvälisessä talousfoorumissa Zjuganovia kohdeltiin kuin hän olisi Venäjän seuraava presidentti.
Jeltsinin tueksi kuitenkin masinoitiin maan oligarkkien loputtomat rahat, tiedotusvälineet ja läntiset konsulttitoimistot eikä varmaan jokaista ääntäkään laskettu ihan niin kuin olisi pitänyt.
Tästä huolimatta Zjuganov sai vaalien toisella kierroksella 40,7 prosentin kannatuksen. Zjuganov on ehkä maailman ainoa edelleen kansanedustajana toimiva poliitikko, joka on saanut 30 miljoonaa henkilökohtaista ääntä. Silloin voi jo puhua kansansuosiosta.
Silti hän ei ole päästänyt ketään kasvamaan rinnalleen, vaikka puolueella on esimerkiksi useita 1970-luvun lopulla syntyneitä kansanedustajia. Jonkinlaisesta muutokseen valmistautumisesta ehkä kertoo se, että 2011 duuman vaaleissa puolueen ehdokaslistan kärkipaikoille nostettiin kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja Juri Afonin. Hän myös esiintyy nykyisin Zjuganovin rinnalla lehdistötilaisuuksissa.
Vaikka Venäjän kommunistit ovat juuttuneet vanhaan johtajaansa, on hämmästyttävää, miten vanha resepti näyttää toimivan myös muuttuvissa oloissa. Kommunistit saivat joulukuun 2011 duuman vaaleissa suurvoiton, vaikka vastassa olivat vallanpitäjien niin sanotut ”administratiiviset resurssit”, joita käytettiin vaalikampanjassa ja vähän ääntenlaskennassakin oikean tuloksen varmistamiseksi. Silti kommunistit miltei kaksinkertaistivat kansanedustajiensa määrän.
Yleinen mielikuva läntisessä mediassa on se, että kommunistit ovat pääosin neuvostoaikoja haikailevia eläkeläisiä ja sotaveteraaneja. Heitä on tietenkin paljon, mutta samalla pitää huomata, että moni vanhus itänaapurissa äänestää valtapuolue Yhtenäistä Venäjää ja erityisesti Putinia.
Neuvostomenneisyyden ihannointi on paljon esillä kommunistien toiminnassa. Puolueessa on myös paljon vanhakantaisuuden ongelmaa vanhoja symboleita ja iskulauseita myöten. Eikä kyse ole taatusti retrohenkisestä ironiasta.
Toisaalta kommunistit ymmärtävät hyvin realiteetit. Kun venäläisiltä kysytään mielipidemittauksissa, olivatko asiat Neuvostoliitossa paremmin, enemmistö vastaa yleensä kyllä. Kun kysytään, haluavatko he neuvostovallan takaisin, enemmistön vastaus on yleensä: ei. Muutos on peruuttamaton. Akvaariosta on tehty kalakeitto, mutta kalakeitosta ei saa enää akvaariota.
Ongelmista huolimatta kyseessä on maan tärkein vasemmistovoima. Lisäksi kommunisteihin virtaa sisään uutta väkeä ja uusia äänestäjiä. Heille neuvostomenneisyys on historiaa, jota he eivät itse ole eläneet.
Uusi ilmiö onkin kommunistien kasvava nuorisokannatus. Niissä kaupungeissa ja niillä äänestysalueilla, joissa on paljon yliopisto-opiskelijoita, kommunistit ovat yleensä ykkösenä. Siksi voi sanoa, että jonkinlainen eurooppalaisen nuorison vasemmistolaistumisvirus on levinnyt myös Venäjällä. Vasemmistolaisuus on tarttuva, muuntautumiskykyinen ja uusiutuva tauti.
Vaikea on uskoa, että Neuvostoliiton viimeisinä vuosina tai sen jälkeen syntynyt nuoriso oikeasti kaipaisi Neuvostoliittoa tai sen kuria takaisin.
Moni näkee, että kommunistit ovat maan ainoa, reaalinen oppositiovoima, jolla on suuri parlamentaarinen kannatus, maan kattava puoluekoneisto, joukkovoimaa ja tarkkaan mietityt vaihtoehdot nykyiselle politiikalle.
Yleinen harhakuva on sekin, että kommunistit olisivat osa ”systeemioppositiota”, joka syö vallanpitäjien kädestä eikä todellisuudessa haasta heitä.
Zjuganov oli ainoa ehdokas, joka ei suostunut tunnustamaan talven 2012 presidentinvaalien tuloksia vaalivilpin takia. He ovat myös äänekkäästi protestoineet vaaliväärentämistä vastaan. He eivät silti ole lähteneet mukaan katuopposition mielenosoitusliikkeeseen, jonka ainoa yhdistävä tekijä on ollut vaalivilpin vastustaminen ja käsitys siitä, että Putin on syyllinen maan jokaiseen ongelmaan.
Yhteys kuitenkin toimii. Katuprotestien keskeisiin hahmoihin on kuulunut riippumattoman Vasemmistorintaman johtaja Sergei Udaltsov, joka istuu tällä hetkellä kotiarestissa. Häntä syytetään vallankumousvehkeilystä georgialaisen poliitikon ja miljonäärin Givi Targamadzen kanssa, jonka sanotaan rahoittavan Udaltsovin toimintaa. Menemättä tapauksen yksityiskohtiin, se haisee.
Kommunistit ovat olleet läheisessä yhteistyössä Vasemmistorintaman ja Udaltsovin kanssa. Udaltsov oli jopa mukana Zjuganovin presidenttikampanjassa. Samalla moni kommunisti pitää Udaltsovia seikkailijana ja vallankumousromantikkona, joka ei ymmärrä poliittisen perustyön merkitystä.
Gennadi Zjuganov lähettikin terveisiä Udaltsoville viime sunnuntaina tv-kanava Rossijan poliittisessa keskusteluohjelmassa. Hän sanoi varoittaneensa tätä marssimasta erityisesti oikeistoliberaalien kanssa. Yksi opposition johtohahmoista on Jeltsinin entinen valtiovarainministeri ja Putinin entinen pääministeri Mihail Kasjanov. Zjuganovin mukaan juuri Kasjanovin kaltaiset miehet olivat päävastuussa politiikasta, joka ajoi tavalliset venäläiset köyhyyteen ja kurjuuteen, päästi maan rappiolle ja antoi oligarkkien ryöstää koko kansallisomaisuus. Siksi on erittäin ongelmallista, että vasemmisto esiintyisi tällaisten hahmojen rinnalla.
Kommunistit ovat vierastaneet myös sitä, että opposition keskeisiin voimiin kuuluu äärinationalistisia, jopa uusfasistisia ryhmiä, joiden johtohahmot Ivan Mironov ja Aleksandr Belov-Potkin ovat mielenosoitusten keskeisiä puhujia.
Zjuganov on huomauttanut, että katuoppositiolla ei ole mitään yhteisiä tavoitteita tai muutosohjelmaa. Mitä he ajavat? Mitkä ovat heidän tavoitteensa? Entä jos he onnistuvat kumoamaan nykyvallan, mitä tulee tilalle?
Modernista vasemmistosta eurooppalaisessa tai pohjoismaisessa mielessä ei voi Venäjällä puhua. Toisaalta mikään venäläinen puolue ei täytä läntisiä standardeja – ei edes valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, vaikka Suomen kokoomus ja keskusta lähettävätkin heidän kokouksiinsa tarkkailijoita. Koko venäläinen yhteiskunta on muutenkin hyvin erilainen. Jonkinlaisissa väleissä pitäisi silti yrittää olla.