Oppilaiden hankala käytös kouluissa on herättänyt julkista keskustelua pitkin syksyä. Alkusyksyllä pinnalla oli Lahden kohuvideo, ja sen jälkeen on pohdittu muun muassa opettajien uupumista. Valitettavan usein keskustelu pelkistyy kysymykseen, onko vastuu lasten ja nuorten kasvattamisesta vanhemmilla vai opettajilla.
Jokainen meistä muistaa tilanteita, joissa omat keinot hankalassa tilanteessa ovat loppuneet kesken tai itsehillintä on pettänyt. Ihmiselämän kauneus ja kauheus piilee siinä, että ihmissuhdetaidoissa ei koskaan voi olla valmis. Kohtelias puhe, kiukun hillitseminen ja toisen ihmisen empaattinen kuunteleminen vaativat vuosien harjoittelun, mutta hyvin opittuinakaan ne eivät aina onnistu uusissa ja yllättävissä tilanteissa.
Siksi kummastelen ajatusta, että lasten pitäisi tulla kouluun valmiiksi kasvatettuina, jotta opettajat voivat keskittyä vain opettamiseen. On kohtuutonta odottaa, että seitsenvuotiaan koulutulokkaan tai edes 15-vuotiaan yläkoululaisen pitäisi olla ihmisenä valmis. Sen sijaan nämä pienet ihmiset harjoittelevat omien tunteidensa ymmärtämistä ja säätelemistä joka hetki, yhtä lailla kotona, oppitunneilla kuin pihaleikeissä, usein kivuliaasti ja ristiriitojen kautta.
Toki oppilaiden kyvyt ovat koulun alkaessa erilaisia. Osalle kohteliaan käytöksen ja empatian oppiminen on luonnostaan vaikeampaa kuin muille. Jotkut vanhemmat ovat pystyneet panostamaan vuorovaikutustaitojen opettamiseen paljon, toiset eivät ole itsekään saaneet turvallisesti harjoitella niitä lapsuudessaan. On lapsia, joiden arki esimerkiksi perheenjäsenten sairauksien tai köyhyyden keskellä on niin raskasta, ettei sellaisen tunnekuorman kanssa voi kohtuudella pärjätä ilman pahan olon purkautumista koulussa.
Syyttelyn sijaan tarvitaankin luottamusta siihen, että jokainen, niin lapsi kuin aikuinenkin, pyrkii tekemään ihmisenä parhaansa. Aikuisilla on kykyä ottaa vastuuta yleensä enemmän kuin lapsilla, ammattilaisilla sitä pitäisi olla enemmän kuin vaikeuksien keskellä kamppailevalla vanhemmalla. Silti yksikään ihminen ei kestä hankalia tunteita rajattomasti, ei edes ammattitaitoinen opettaja, jos joutuu yksin ja ilman tukea kohtaamaan pahaa oloa liian paljon ja repeämään liian moneen suuntaan.
Toisaalta jos suuren osan lapsista käyttäytyminen koulussa on todella muuttunut, on syiden etsiminen paikallaan. Se, että sadat tai tuhannet lapset yhtä aikaa alkavat suhtautua välinpitämättömämmin aikuisen auktoriteettiin, ei tapahdu sattumalta. Tällaista ilmiötä ei voi ymmärtää yksilön ominaisuuksien kuten vanhempien vastuuttomuuden kautta, vaan kyse on yhteiskunnallisesta muutoksesta.
Onkin kysyttävä, mikä yhteiskunnassamme on muuttanut lapsia tai koulua. Hankaloittavatko työelämän vaatimukset vanhempien kasvatustehtävää aiempaa enemmän? Muuttaako digitalisaatio lasten ajattelua? Vaatiiko nykyinen opetussuunnitelma jotain, mihin moni ei kykene? Ovatko kotien todellisuudet eriytyneet toisistaan niin paljon, että yhteisen suunnan hakeminen koulun sisällä on vaikeutunut?
Vai onko kyse myös koulun eikä vain lasten muuttumisesta? Ehkä se ihmiseksi kasvamisen tuska, joka menneisyydessä pakotettiin näkymättömiin lyömällä kepillä sormille tai seisottamalla nurkassa, saakin nyt näkyä ja tulla kohdatuksi?
Peruskoulussa ovat kaikki lapset ja nuoret. Siksi siellä on läsnä ihmiseksi kasvamisen koko kirjo kaikkine onnistumisineen ja epäonnistumisineen, kaikkine iloineen, suruineen, pelkoineen ja vihan tunteineen. Koulu on väistämättä kuva yhteiskunnastamme: siellä työskentelevä aikuinen ei voi sulkea silmiään miltään henkiseltä tai sosiaaliselta ongelmalta, jota tämän päivän lapset kohtaavat. Toisaalta juuri tämä moninaisuus avaa jokaiselle kouluyhteisön jäsenelle valtavat mahdollisuudet oppia lisää ihmisenä olemisesta, erilaisuudesta ja sen kohtaamisesta.
Yksilönä jokaisella meistä, niin vanhemmilla, opettajilla kuin koulupsykologeillakin, on vastuu tukea lähellämme olevia lapsia omien kykyjemme puitteissa. Ratkaisut yhteiskunnallisiin muutoksiin ovat kuitenkin yhteiskunnallisia. Koulumaailmassa tämä tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuutta palkata lisää aikuisia sinne, missä yhden voimat ovat loppumassa kesken, sekä riittävää koulutuksellista ja työnohjauksellista tukea kaikille kouluissa työskenteleville.
Toisaalta koulu voi toimia yhteiskunnallisten ongelmien tunnistajana ja viestintuojana siitä, mitä on muutettava koulun ulkopuolella: miten esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat tai miten taloudellinen eriarvoisuus vaikuttaa lasten arkeen. Koulumaailmasta nouseva viesti on kuultava kaikkialla, missä tehdään lasten elämään vaikuttavia päätöksiä.
***
Tämä kirjoitus avaa ”Mieli koulussa”-blogin. Tulevissa kirjoituksissa pohdin koulumaailman ja ihmismielen ilmiöitä sekä sitä, mitkä yhteiskunnalliset asiat niihin vaikuttavat.