Helsingin sanomat uutisoi tänään Espoon kokeilusta, jossa oppilashuollon ja kouluterveydenhuollon työntekijöitä koulutettiin käyttämään nuorten mielenterveyshoidossa IPC-menetelmää.  Malli on ollut aiemminkin esillä julkisuudessa.

IPC-menetelmässä eli niin sanotussa interpersoonallisessa ohjannassa kyse on kuuden tapaamisen interventiosta, jolla voidaan auttaa lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsiviä nuoria. Espoon kokeilussa vuosina 2016–17 sen avulla pystyttiin vähentämään nuorten masennusoireita.

Poliitikkojen näkökulmasta IPC on houkutteleva ratkaisu mielenterveyshoidon puutteisiin. Menetelmäkoulutus on konkreettinen toimenpide eikä maksa maltaita. Espoon mallia onkin tarjoiltu myös muihin kuntiin keinona parantaa nuorten pääsyä mielenterveyspalveluihin.

Varovaisuus Espoon tulosten tulkinnassa on kuitenkin paikallaan. Tutkimusraportissa IPC-hoidosta osoitettiin kiistatta olevan hyötyä, mutta raportista löytyy myös muita kiinnostavia havaintoja.

Ensinnäkin Espoon kokeilussa IPC-hoitoja toteutui suunniteltua vähemmän, koska tutkimukseen sopivia nuoria ei löydetty tarpeeksi. Tutkimusraportin mukaan ”melko yleinen kokemus oli, että projektiin soveltuvia, lievistä tai keskivaikeista masennusoireista kärsiviä nuoria ei yksinkertaisesti tuntunut kouluilta löytyvän”.

Koulupsykologina en ole tästä kovinkaan yllättynyt. Lievästi tai keskivaikeasti masentuneet ovat vain pieni osa niistä nuorista, jotka hakevat apua oppilashuollon palveluista. Usein koulupsykologin vastaanotolle hakeudutaan, kun masennus on jo vakavaa ja vaatii koulun ulkopuolista hoitoa. Koulupsykologi kohtaa myös laajan kirjon muita ongelmia: esimerkiksi jännittäjiä, uupuneita, ahdistuneita, syömishäiriöisiä ja somaattisesti oireilevia nuoria. Masennuksen hoitoon kehitetty IPC-menetelmä sopii vain osalle avun tarvitsijoista.

Toinen kiinnostava tulos Espoon kokeilussa oli, että masennusoireet vähenivät yhtä paljon sekä IPC-hoitoa saaneella ryhmällä että vertailuryhmällä, joka sai tavanomaista psykologin, kuraattorin tai terveydenhoitajan keskusteluapua. Nämä ryhmät eivät olleet vertailukelpoisia, koska IPC-ryhmään valikoitui vaikeammin oireilevia nuoria. Kuitenkaan tutkimuksessa ei pystytty osoittamaan, että IPC toimisi masentuneiden hoidossa sen tehokkaammin kuin tavanomainen oppilashuollon työskentelyote, jota on käytetty kouluilla tähänkin asti.

Espoon kokeilun tärkein tulos onkin, että koulupsykologien tai -kuraattorien antama keskusteluhoito on ylipäänsä hyödyllistä ja voi auttaa lievissä mielenterveyden ongelmissa. Tämä on toki tuttua meille oppilashuollon työntekijöille, jotka olemme vuosikausia hoitaneet kouluilla nuoria ja nähneet, miten muutamakin käynti oikeassa kohdassa voi riittää masennuksen katkaisemiseen. Tapa, jolla IPC-kokeilua on käsitelty julkisuudessa, luo herkästi väärän mielikuvan, että lievien mielenterveysongelmien hoitaminen kouluilla olisi jotain uutta.

Kannatan lämpimästi sitä, että oppilashuollon henkilöstölle tarjotaan menetelmäkoulutuksia, jotka vahvistavat osaamista nuorten auttamiseen. IPC on epäilemättä yksi toimiva menetelmä. Se ei kuitenkaan ole ihmelääke, joka ratkaisisi hoitojärjestelmämme ongelmat.

Kouluissa ammattilaiset kohtaavat hyvin laajan kirjon inhimillisiä ongelmia. Siksi oppilashuollon työotteen täytyy olla laaja-alainen, jotta koulupsykologi tai -kuraattori pystyy kohtaamaan jokaisen nuoren yksilönä ja valitsemaan joustavasti hänen tilanteeseensa sopivan työskentelymenetelmän. Mielestäni ei välttämättä olekaan tarkoituksenmukaisinta kouluttaa kaikkia koulupsykologeja yhden tietyn menetelmän käyttämiseen. Sen sijaan saman työyhteisön jäsenille voitaisiin tarjota mahdollisuutta osallistua erilaisiin terapia- ja menetelmäkoulutuksiin, jolloin sisäisten konsultaatioiden kautta koko yhteisön osaaminen vahvistuu.

Toisaalta parhaistakaan menetelmäkoulutuksista ei ole hyötyä, jos jono koulupsykologin vastaanotolle venyy kahden kuukauden mittaiseksi tai terveydenhoitajan kaikki työaika kuluu lakisääteisiin terveystarkastuksiin. Jos halutaan lisätä lyhyitä mielenterveyshoitoja kouluilla, paljon menetelmää olennaisempi kysymys on, kuka hoidon antaa ja miten siihen löytyy riittävästi työaikaa.

Päätöksentekijöiden näkökulmasta on tärkeä tieto, että keskusteluhoidot kouluilla toimivat. Se ei kuitenkaan oikeuta väistämään ydinongelmaa: mielenterveyshoidon antaminen vaatii resursseja. Se, että koulupsykologi- ja kuraattorimitoitukset nostettaisiin suositusten tasolle, olisi jo paljon.

Edellinen artikkeli:Terapiatakuuta tarvitaan mutta se ei yksin riitä
Seuraava artikkeli:Joulujuhlalla on yhteisöllinen merkitys

3 Vastausta

  1. Liisa Vastaa

    Hyvä kirjoitus johon kuitenkin hieman haluaisin kommentoida. Mikäli masennus saadaan katkaistua kahdella keskustelukäynnillä, ei kyse tuolloin mielestäni ole masennuksesta. Puhuisin enemmin alakuloisuudesta, josta ilman apua voidaan luisua masennukseen. Toinen asia mihin olen kiinnittänyt tässä, sekä muissa, keskusteluissa koskien nuorten huonovointisuutta, huomiota, on kuraattoripalvelut. Olen ymmärtänyt heidän olevan sosiaalialan ammattilaisia joiden tulisi auttaa sosiaalisissa suhteissa, koulukiusaamiseen liittyvissä asioissa jne. Sosiaalialan tärkeimpiä tehtäviä on ohjata asiakasta sekä heidän rooli mielenterveyteen liittyvissä asioissa on ennaltaehkäisy, joka on hyvin tärkeää. En kuitenkaan ymmärrä että koulupsykologien tehtävän rinnalla puhutaan jatkuvasti kuraattoreista, kuten tässäkin. He eivät ole terveydenhuoltoalan ammattilaisia eivätkä näin ollen saa eivätkä voi tehdä hoitotyötä. Heidän tehtäväkenttä tulee olla ennaltaehkäisyn puolella ja hoitoa tarvitsevat nuoret, jotka tarvitsevat hoitoa, kuten esim. Masennus, ahdistus, syömishäiriöt, itsetuhoisuus problematiikasta kärsivät, tulisi aina ohjata perusterveydenhuollon puolelle, ja tätä kautta osa toki ohjautuu myös erikoissairaanhoitoon. Tästä kirjoituksesta on unohdettu nyt varsin paljon esilläolleesta uudesta ammattiryhmästä kouluissa, eli psykiatriset sairaanhoitajat. Turussahan tästä on saatu varsin hyviä tuloksia, varsin nopeassa ajassa. Tämä tuo yhden, mutta ei ainoan, ratkaisun kouluilla siihen kuka keskusteluavun antaa. Ja tässä kohdin tarkoitan juuri mielenterveyden ongelmia. Mikäli puhutaan nuoren psyykkisestä huonovointisuudesta ja pohditaan heidän hoitojärjestelmää, on puhuttava oikeilla nimillä ja ymmärrettävä myös palvelujärjestelmä. Sosiaalipalvelut eivät ole hoitava taho, vaan pyrkii tekemään ennaltaehkäisevää työtä mahdollisimman hyvin. Ja olen kanssasi samaa mieltä, mikäli resurssit tähän olisivat kunnossa, ei hoitoon ohjautuisi eikä hoitoa tarvitsisi niin moni. Mutta hoitoa antaa aina terveydenhuollon ammattilainen.

  2. Anna Vuorjoki Vastaa

    Kiitos kommenteistasi!

    Espoossa toteutettuun IPC-hoitoon kuuluu kuusi tapaamista, joten ihan parista käynnistä ei ole yleensä kysymys. Oman kokemukseni mukaan 5-10 käyntiä on melko tyypillinen koulupsykologin käyntijakso.

    Huomiosi kuraattorin roolista mielenterveyshoidossa on perusteltu ja aiheellinen. Espoon tutkimuksessa ei eroteltu erikseen psykologin, kuraattorin tai terveydenhoitajan antamaa apua, ja siksi viittaan tässä myös näihin kaikkiin. Käsitykseni mukaan etenkin yläkouluissa kuraattorit tekevät tällä hetkellä suhteellisen paljon töitä mielenterveysongelmista kärsivien nuorten parissa. Tähän voi vaikuttaa, että ainakaan osassa kunnista yläkouluissa ei psykologeja ole ollut yhtä kauaa kuin kuraattoreja vaan perinteisesti kuraattorin työ on painottunut yläkouluihin ja psykologin alakouluihin.

    Mielestäni silloin, kun kyse on selvästi mielenterveyden ongelmien arvioinnista tai hoitamisesta, tulisi oppilashuollon asiantuntijoista vastuun olla nimenomaan psykologilla. Toisaalta usein raja mielenterveyden ongelmien tai sosiaalisten ongelmien välillä ei ole kovin tarkka. On paljon nuoria, joilla on erilaisia perheeseen tai kaveri- tai seurustelusuhteisiin liittyviä huolia ja osin tilanteeseen liittyviä lieviä masennus- tai ahdistusoireita. Näitä tilanteita voi lähteä purkamaan yhtä lailla psykologisesta kuin sosiaalisesta viitekehyksestä käsin. Siksi ei ole välttämättä realistista tai järkevääkään rajata kuraattorin työtä siten, että mielenterveyteen liittyvien kysymysten käsittely ei kuuluisi siihen lainkaan. Toisaalta kouluilla toimii mielestäni hyvin käytäntö, jossa kuraattori ja psykologi konsultoivat toisiaan tarpeen mukaan, kun oma ammattitaito ei riitä arvioimaan koko nuoren tilannetta.

    Henkilökohtainen mielipiteeni on, että psykiatrisen sairaanhoitajan osaaminen ei tuo oppilashuoltoon mitään lisää: koulupsykologilla on varsin laaja mielenterveysosaaminen ja terveydenhoitajalla taas somaattisen puolen osaaminen. Siksi pidän järkevämpänä lisätä kouluille esimerkiksi psykologien määrää kuin ottaa kokonaan uutta ammattiryhmää mukaan.

  3. Liisa Vastaa

    Kiitos asiallisesta kommentoinnista.
    Varsin hyviä huomioita nostit esille. Edelleen itse kuitenkin, kuten moni muukin, näkee sosiaalialan ammattilaisen ennaltaehkäisevän mielenterveystyön puolella. Kuten sanoit, kuraattorit tekevät tällä hetkellä paljon töitä mielenterveysongelmaisten nuorten kanssa. Olen samaa mieltä kanssasi, tuolloin vastuun pitäisi olla mielenterveysalan ammattilaisella. En kuitenkaan ymmärrä tätä vastustusta psykiatrisia sairaanhoitajia kohtaan joka valtakunnallisesti on noussut tämän ammattikunnan jalkautuessa kouluihin. Heillä on osaaminen myös somatiikan puolelta, sekä myös lääkeosaaminen jotka käsitykseni mukaan psykologilta puuttuvat. He ovat ammattilaisia jotka alun alkaen on koulutettu työskentelemään psykiatrisilla osastoilla, ja jotka nykypäivänä työskentelevät paljon myös avohoidon puolella. He nimenomaan voivat hoitaa näitä nuoria, jolloin kuraattorien työpanos voisi ohjautua sosiaalisten ja yhteisöllisten asioiden pariin, eli niiden asioiden pariin jotka ovat heidän vahvinta työkenttäänsä. Onko ajateltu että osa ongelmista saattaa johtua siitä että nuoria on nyt hoitanut sosiaalialan ihminen, jolla hoitotyöhön ei ole koulutusta? Heitän tämän ilmaan, sillä samainen ongelma on nähtävissä myös esimerkiksi lastensuojelussa, josta siis puuttuu myös hoitotyön osaaminen käsittääkseni. Palveluohjauksen merkitys on varsin suuri juuri mielenterveyshäiriöiden kohdalla. Moniammatillinen yhteistyö on ensisijaisen tärkeää monen nuoren kohdalla, tarvitaan sosiaali-ja terveysalan ammattilaisia, mutta en koe pahana että kouluihin tulee uuden ammattiryhmän edustaja joka varmasti keventää kahden ammattiryhmän taakkaa, ja hoitaa sitä kenttää jolle hänet on koulutettu. Tällöin ymmärtääkseni koulupsykologi pystyy myös panostamaan enemmän tutkimustyöhön, joita ymmärtääkseni kaivataan myös enemmän jo varsin nuorten lasten osalta. Lisäksi uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita, sekä sosiaali-kuin terveysalallekin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.