Kävin Savon mailla, Kuopiossa. Nyt kun kalakukkotori on jo rauhoitettu remontilta
ja onneksi ainutlaatuinen kauppahallikin säilytetty, savolaisletkeä fiilis on kaupungissa käsinkosketeltava. Toriparkin rakentaminen vei aikaa ja häiritsi vuosia keskustan elämää.
(Eihän asia tietysti minulle kuulu, mutta toteanpa kuitenkin, että Joensuun kaltaisessa pikkukaupungissa on aivan turhaa matkia kuopiolaisia ja ryhtyä kaivelemaan toriparkkia…, se olisi vähän samaa kuin rakentaa raitsikkalinja Lieksaan)
Niin, kalakukkoa en tällä kertaa Kuopiossa nauttinut, mutta elokuvateatteri KUVAKUKKO oli paikka mihin minut oli kutsuttu kertomaan jotakin siellä esitettävästä georgialais-virolaisesta uutuuselokuvasta MANDARIINIT (2013). Tilaisuutta organisoivat paikallinen Suomi-Venäjä-Seura, eläkeläisten elokuvakerho Hopeatähti & co ja sellaiset elokuvaentusiastit kuten Ritva Kolehmainen ja Saija Nissinen. Molemmille kiitos hyvin järjestetystä visiitistä ja elokuvanäytöksestä, mikä keräsi noin 150 katsojaa. Sellaisen yleisön edessä on ilo esiintyä.
Kun huomasin, että salissa keski-ikä oli 50 tai yli, päätin palata menneeseen ja valottaa vähän itänaapurimme elokuvataiteen vaiheita Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Yleisesti voi todeta, että Öisinajattelijaa ilahduttaa erityisesti se, että valtiollinen rahoitus on Venäjälläkin palailemassa pätkittäin ja sellaiset elokuvalliset nerot kuten jo ajat sitten kuollut Andrei Tarkovski tai yhä elävät ja tuotteliaat Aleksandr Sokurov ja Andrei Zvjagintsev ovat saaneet seuraajia. Ei ole sinänsä yllättävää, että juuri Georgiassa tai Virossa tehdään osaavaa elokuvaa; nuo ”syrjäseudut” olivat jo Neuvostoliiton aikana omaperäisyydestään ja sensuuria vastustavasta uhmakkuudestaan tunnettuja. Hienoa, että ”Gruziafilmin” ja ”Tallinfilmin perinne jatkuu.
Mandariinit sodan keskellä
Georgialaisohjaaja ja käsikirjoittaja Zaza Urushadzen uusin filmi MANDARIINIT kertoo Georgian-Abhasian sodasta 1992-93…tai paremminkin siitä miten sota koskettaa siviilejä ja miten vihollisina eri puolilla taistelleet alkavat pikku hiljaa ymmärtää toisiaan. MANDARIINIT on kuin Aleksandr Rogozhkinin KÄKI-elokuvan (2002) rankempi versio. Sen rahoitus ja tausta on myös maininnan arvoinen: Georgiassa, Abhasian rajamailla asui 1990-luvun alkuun saakka virolaisyhteisö, joka joutui pakenemaan sotaa sittemmin Viroon. Viro panosti elokuvaan paljon, sillä köyhtyneen Georgian valtiolliset elokuvarahat olivat ohjaaja Urushadzen mukaan viime vuonna vaivaiset 2 miljoonaa euroa vuodessa. Onneksi MANDARIINIT on huomattu – ja se palkittiin mm Varsovan elokuvajuhlilla.
Filmin päähenkilöitä näyttelevät virolaiset, mandariinitarhaa sodan jaloista pelastava Elmo Nyganen ja virolaisen elokuvan Grand Old Man Lembit Ulfsak. Ulfsak on roolissaan ylittämätön, mutta koko ”komppania”, venäläiset ja georgialaiset näyttelijät ja filmiryhmän jäsenet tekevät upeaa taidetta. Lähikuvat puhuttavat, musiikki on tasapainoista eikä elokuvan leikkauksessakaan ole kiireen tuntua. Sota tai toiminta eivät ole filmin keskiössä. Teemana on pasifismi ja tappamisen/ väkivallan mielettömyys. Nationalismi väistyy ja ennakkoluulot poistuvat kun mandariinien poimijat pelastavat ja hoitavat haavoittuneen kaksikon, tsetseenin ja georgialaisen, vastapuolilla taistelleet.
MANDARIINIEN kaltaiset pienten maiden elokuvat, eivät edes uudet venäläiselokuvat, pääse juuri levitykseen Suomessa. Ne vaietaan kuoliaaksi, vaikka voisivat puhutella loisteliaalla elokuvakielellään ja teemoillaan myös suomalaiskatsojaa. Monet Kuopion näytöksen katsojat olivat selvästi liikuttuneita! Onhan meillä menneinä vuosikymmeninä sentään totuttu muuhunkiin kuin makeaan Hollywood-siirappiin tai villiin action-menoon, esim ”kuvan sisäistä hitautta”, vaikeampia ihmissuhdeaiheita ja hiljaisuuttakin kunnioittaviin kantaaottaviin venäläiselokuviin…
Öisinajattelija