Karjala takaisin – kieli kerrallaan ja keskellä suuta…
Tämä on 300. blogini KUssa, ylpeänä ilmoitan…
Vaalikuume nousee ja perussuomalaisten jytky on ovella. Siinä kamnppailussa kansainväliset kielipelit unohtuvat ja ohessa karjala. Siis kieli. Minä vaadin : karjalan kieli takaisin, koteihin, päivähoitoon ja kouluihin! Älkäämme luovuttako näitä vaateita Veikko Vennamon perillisille (jotka eivät korvaansa muutenkaan karjalan kielelle lotkauta…). Olkaamme valppaita!
Onko yhtään kuntaehdokasta, joka ajaisi pienten kielten oikeuksia olemassaoloon? Edes Itä-Suomen kunnissa, joissa vielä joku pakisee… .Ei ole. En ole havainnut. Suomessa olisi hyvä jos suomen-ruotsin-englannin – siis valtion virallisten kielten – ohella vaikkapa saame, venäjä, karjala ja muut ulkomaalaisten uusasukkaiden (= maahanmuuttajat) kielet saisivat omat puolustajansa. Eikö vain?
Niin, paradoksi on se, että Suomessa, Kalevalan kotimaassa, ei juuri puhuta kumpaakaan karjalan perusmurretta. Ja täällä sentään herättiin karelianismiin joskus reilut sata vuotta takaperin. Karjalaa ei puhuta meillä, vaan Ex-Neuvostoliiton Karjalassa, Karjalan tasavallassa ja vähän sen ulkopuolellakin. Eikö ole käsittämätön paradoksi ettei edes stalinismi ja GULag hävittänyt karjalaa kielenä itäisestä Karjalasta, mutta suomalainen länsinationalismi tuhosi kielen jo pian evakkojen asuttamisen jälkeen. Evakot olivat usein ”ryssiä” – jos ja kun yrittivät pakista karjalaa. Tiedän tämän oman perheeni historiasta.
”Vanhat rajat takaisin”
Joensuussa vaikutti joku vuosi sitten suomalais-karjalais-venäläistä rokkia ja folkkia soittava suht kuuluisa kokoonpano nimeltä Folkswagen. Sen keulakuva, syntymähullu näyttelijä-trubaduuri Timo Munne (nykynimeltään Timoi Munne) aloitti joskus konsertin kysymällä:
”Haluatteko vanhat rajat takaisin?”
Vanhempi porukka yleisöstä oli innoissaan. Timoilla oli heille vastaus valmiina: ”Niin minäkin, haluan Pähkinäsaaren rauhan rajan takaisin!”
(Rajalinjaa vedettiin vuonna 1323 suunnilleen viivottimella Viipurinlahdesta Oulun seudulle – koko nyky-Suomen itäpuoli meni Novgorodin Venäjän piikkiin…). Että sillai.
Terveh Petroskoi – ja Santtu Karhu!
Santtu Karhu on runoilija ja rokkari, jossa henkilöityy moderni Karjala-kertomus.
Hän, kuten suomentajansa Timoi Munne, ovat niitä rohkeita karjalan kielen ja kulttuurin esitaistelijoita, jotka uskaltavat tunnustaa väriä, Karjalan värejä.
Timoi muutti nimensä ja äidinkielensä, Santun ei ole tätä tarvinnut edes tehdä. Hän on peruskarjalainen nationalisti (huom!!! sanan parhaassa merkityksessä!). Minulla on ollut suuri ilo sekä kunnella Santtua (ja Talvisovat -yhtyettä) että keskustella hänen kanssaan. Koska en osaa karjalaa pakista, taisimme haastaa venättä – siellä jossakin Petroskoin baareissa, aamupuolella.
En silti tajunnut aikaisemmin kuinka romanttisia ja kielellisesti vivahteikkaita Santtu Karhun runot ja rock-lyriikka ovat. Mieshän on kuin pohjoiseen muuttanut Sergei Jesenin! Karjalaksi:
”Keldaine kuu kuundelou
Paimoilapsien papatuksii
Unohtettu kalmuzhin mustelou
Huavoin lehtienlepetyksii”
Ja muutama rivi suomeksi:
”Laulan lauluni usvaiseen metsään, korpi vastaa kaukaisin torvin
Ajan aurinkoon onneni perään, hummaa piiskaan armaani luo”
Toisaalta, rivien välistä löytää myös paljon kritiikkiä muuatta Neuvostoliitto / Venäjä-nimistä valtiota kohtaan, joka ei ole Santtua tai karjalaisia aina hyvin kohdellut – eikä muuan Putinkaan ole runoilijan suursuosiossa:
”Ei ole lämmin Moskovan kämmen
Se antaa suukol ´ sen jälkeen puukol´
Ei ole lämmin Moskovan kämmen
Se silmille sylkee, sit ´nahkan nylkee”
Santun karjala on Aunuksen karjalaa, höystettynä Vieljärven murteella. On upeata, että Karhun rock on Hyvästit Karjala -kirjassa esillä sekä karjalaksi että suomeksi. Timoi Munne on ollut alkutekstille uskollinen ja tehnyt karjalaisrokista suomalaista, laulettavaa. Tietenkään suomennos ei ole siten puhdasta runoutta, vaan juuri laulettavaksi tarkoitettua. Sellaisena se silti toimii – ja Kustannusosakeyhtiö Savukeitaan kannalta on ISO kulttuuriteko julkaista tällaista marginaalia.
Jos haluaa parilla sanalla luonnehtia Santtu Karhun lyriikkaa, niin se on epäilemättä perinnetietoista maalaisromantiikkaa. Laulettuna (ja rokkarin muiden puheenvuorojen kautta) siihen siivilöityy myös kriittinen katsanto karjalasta elävänä-kuolevana kielenä ja Karjalasta ylikäveltynä ylpeänä rajaseutuna. Karhun kaltaiset runoilijat pitävät pienenkin kielen hengissä. Vielä pitkään.
(Karhu, Santtu. Hyvästit Karjala. Terveh Petroskoi. Kustannusosakeyhtiö Savukeidas . Turku/Tampere 2012. 87 s. , suom. Timoi Munne.
Öisinajattelija kirja-arvio aiheesta julkaistu: Karjalainen, 17.10.12)
Öisinajattelija