Prikosnovenije k Rossii.
Helsingin yliopiston professori Arto Mustajoki on kirjoittanut kepeän kirjan nimeltä
Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus 2012)
Sitä on hauska lukea. Kaikki akateemisuus puuttuu. Monet puolet venäjän kielestä ja sen erikoisuuksista, opiskelusta ja vivahteista saavat kuin uuden sisällön: hei, venäjä on hauska kieli.
Mustajoki lähestyy Venäjää ja venäjää humoristisesti, pääsääntöisesti todella herkullisen epä-akateemisesti.
Venäjä tänään
Venäjän kieli on kovassa kehitysvaiheessa. Monet meistä, 1970-luvulla venäjää opiskelleista vanhuksista, jotka matkasimme tuolloin jopa neuvostojen maahan opiskelemaan, usein poliittisista syistä, huomaamme nyt kunka huonosti hallitsemme nykyvenäjän. Kyllä me kapakoissa pärjäämme, ystävien kesken ja keittiökeskusteluisssa vanhojen intelligenttien kanssa. Mutta puute tulee modernin kielen vivahteissa, inglish-ja muissa uussanoissa, vaikkapa sorokinia, peleviniä ja marininaa lukiessa. Dovlatov, limonov ja kumppanit ovat helpompia…, he edustavat nostalgiaa, eivät uuskieltä.
Eurooppa-yliopisto ja kelpo ystäväni Pietarista – Viktor Voronkov – Jelena Zdravomyslova-pariskunta järkkäsivät 4-5 vuotta sitten seminaarin, jossa teemana oli RUSSKOJE POLE. ”POLE” ymmärrettiin tavallaan Venäjä-tutkimuskenttänä, kokemuksena ulkomaalaisille. Kutsuivat puhumaan minutkin. Puhuin puuta heinää, tapani mukaan, siitä mitä tuli tehtyä ja nähtyä Nevan rannoilla 1970-luvulla.Vladimir Vysotskinkin tapasin, elin kommunalkoissa ja ”toisaalla”, missä niin sanottu kansalais- tai toinen yhteiskunta vaikutti ja pelasti monet arjen stagnaation kurjuuksilta. Kulttuuri eli ja näkyi, jopa ulkomaalaisin silmin…
Vanha kieli
Hauskoja olivat Eurooppa-yliopistossa pitämäni esitelmän kommentit. Nuori pietarilaistutkija, nainen tietenkin, tuli kertomaan kuinka vaikuttunut oli puheenvuorostani – kuinka joku ulkomaalainen oikeasti viehtyi ja nautti Pietarissa stgnaatiovuosina, 1970-luvulla. Lisäkommentti kuului:
””Oli mukavaa kuulla kun puhuit venäjää, siinä , sun kielessä oli sellainen vanhahtava sävy…””.
Joopa joo, nopeasti kieli kehittyy , avartuu ja ottaa vaikutteita…
Ville Haapasalo
Arto Mustajoki viittaa kirjassaan myös Venäjän tunnetuimpaan suomalaiseen, Ville Haapasaloon.
Pakkohan minunkin on muistella, olemme sentään Villen kanssa olleet monissakin tekemisissä.
Dokumenttiohjaaja Arvo Tuominen on meitä kerran yhdistänyt. Hän teki dokumentin VODKATURISTIT. Sen kanssa puuhasteleminen oli yhtä riemua ja siihen liittyy monta tarinaa. Yksi tässä:
Ehdotimme ohjaajalle, ArvoTuomiselle Ville Haapasalon kanssa, että meitin jutut olisivat dokkarissa venäjäksi, koska molemmat kieltä muutenkin puhuimme siinä filmatessa. No, ei mennyt läpi. Halusimme molemmat esiintyä aitoina ”venäjä-osaajina”, tottakai.
Harmissamme menimme filmausten välillä ottamaan paukut Europeiskajaan. Kirosimme Arvon (izvini, Arvo!). Hotellin ovimies kumarsi linkkuun, nähdessään Villen siis. (Villen kanssa liikkuminen Venäjällä on muutenkin hidasta ja hankalaa – joutuu valokuviin, suudelmiin, kättelyihin joka sadalla metrillä…).
No, tilasimme Europeiskajan alatiskillä paukut, vodkaa raakana ”po pjatdesjat”.
Ville loihe lausumaan: ”Maksatko? Mulla ei ole alle 500 ruplan seteliä..”
Minä: ”Mikä ettei, mulla on 200…””
Nappasimme paukut, terää teki.
Ville: ” Kato Pena, ei ne täällä anna mulle takasin 500 ruplan setelistä, luulevat että olen superrikas, ja sehän olisi epäkohteliasta antaa taiteilijalle takasin, tajuat kai… ”Maksan sulle heti aamulla 200…”.
Että semmosta! Ei ole helppoa olla Ville Haapasalo Venäjällä, Pietarissa….
Arvelen kuitenkin, että nyt, 2013, suomalaisugrilaisten jalanjäljillä Villen ei tartte enää maksaa pienistä paukuista satasia ollenkaan…(?)
Öisinajattelija