”Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen” vuosipäivää ei enää vietetä. ”Velikaja Oktjabrskaja…” herättää lähinnä hymyä niin Venäjällä kuin meillä. Emme enää elä paljon parjatussa YYA-Suomessa, ”Kekkoslovakiassa” . Naapurissakin on sittemmin sattunut yhtä ja toista mullistavaa. Bolshevikkien kaappauksesta 7.11.1917 on sentään maininta historiankirjoissa yhä.
Olen joskus miettinyt mitä mahdollista hyvää Lokakuu 1917 sai kuitenkin aikaan.
Maailmanmitassa tapahtui iso arvojen mullistus: työväki koki mahtavan arvonnousun. Länsimaiden proletaarijengi sai vankan selkänojan idästä. Kuten maineikas historioitsija ja jo edesmennyt Erich Hobsbawn on esittänyt, lännen teollistuneissa maissa jouduttiin ottamaan palkkatyöläisproletaarit entistä enemmän huomioon. Pelättiin kapinaa, Lokakuun leviämistä. Sen patoamiseksi ensin sosiaalipolitiikka ja sitten jopa ns. hyvinvointivaltion rakentamisprojektit lähtivät alulle.
Kulttuurivallankumous Venäjällä
Venäjällä vallankumouksen verisyys, ”proletariaatin diktatuurin” nimissä harjoitettu terrori ja puoluevaltion kontrolli- ja sensuurikoneisto olivat ilmiselviä Lokakuun 1917 kielteisiä seurauksia. Myönteiselle puolelle lasken kulttuurivallankumouksen, lukutaidon leviämisen, koko kulttuurielämän murroksen ja ”kansanvaltaistamisen”. Elokuva oli keskeisessä asemassa, ja myöhemmin upea venäläinen korkeakulttuuri teatterista balettiin, kirjallisuudesta musiikkiin, taiteisiin ja tieteisiin sai arvostusta globaalisti.
Väitän, että suuri osa laajakerroksista venäläistä ”intelligentsijaa” on yhä Lokakuun perillisiä. Positiivisessa mielessä, nimenomaan. Tietyssä katsannossa venäläinen intelligentsija, jopa tutkijoiden mielestä, korvasi maasta puuttuvan keskiluokan. Sivistyneistö myös rakensi aika ajoin kansalaisyhteiskunnan elementtejä puoluevaltion sisälle, niin 1920-luvulla kuin sittemmin suojasään (1950-60-lukujen vaihteessa) ja perestroikan (1985-91) aikana. Tutustuin venäläiseen 60-lukulaiseen porukkaan jo 1970-luvun opiskeluvuosinani Moskovassa ja Pietarissa ja sittemmin uusiinkin toisinajattelijoihin lisensiaatintyöni kautta 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.
Venäläistä sivistystä ja ilmaista koulutusta, erityisesti yliopistotasolla, ajetaan tätä nykyä alas kovalla kyydillä. Aivan kammottavan typeriin ajatusmalleihinkin ja teorioihin voi naapurimaassa törmätä. Silti perusporukka akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa on yhä erittäin fiksua. Mielestäni perustiedoiltaan usein sivistyneempää kuin suomalaisissa opinahjoissa ja tiedepiireissä. Idässä keskustellaan ja väitellään, toisinajatellaan ja otetaan kantaa yhteiskuntaan laaja-alaisesti. Sensuuriyrityksistä huolimatta. Näin oli 1970-luvulla, näin on 2010-luvulla.
Entä meillä? Yliopistoissa vaietaan, kilpaillaan ankarasti lyhyistäkin pätkätöistä ja kyräillään toinen toista. Väitöskirjat laaditaan huonolla englannilla ja juuri englanninkieliseen opetukseen satsataan muiden, naapurienkin kielten kärsiessä. Vain ”juntti” kirjoittaa ja tutkii suomeksi tai kirjoittaa kotimaisiin julkaisuihin, saati lehtiin. Suomalainen yliopistouudistus ja tieteen pirstaloituminen ”EU-projekteihin” on vienyt tieteen vapaudesta ison osan. Ulkopuolinen rahoitus ja markkinatalous ovat tulleet yliopistoihin muutenkin: projektirahoituksen hankkiminen vie työaikaa ja tekee työstä pätkittäisen nykivää.
Kulttuurivallankumous Suomessa
Väittäisin että uutta ajattelua ja ehkä peräti kulttuurivallankumousta tarvittaisiin NYT! – tänään – niin naapurissa kuin meillä. Rosvokapitalismin ja globaalin markkinatalouden arvomaailma on ympätty siinä määrin kulttuuriin, taiteisiin ja tieteisiinkin, että vapaa toisinajattelu, luovuus ilman taloudellista hetken hyötyä alkaa olla kateissa ja yhteiskunnan eriarvoistuminen näkyy jo eri ihmisryhmien sivistystasossa. ”Uuslukutaidottomuus” laajasti ymmärrettynä rehottaa. Elokuvallis-visuaalista lukutaitoa ei ole eikä nuoria opeteta erottamaan jyviä akanoista informaatioähkyn aikakaudella. Se, että kautta linjan arvostetaan miljoonia kuppaavaa peliteollisuutta uutena talousalana ja peräti Nokian jälkeisen Suomen pelastajana, kertoo arvomaailmastamme paljon. Se, että hyvin ansaitsevat kirjailijat ja taiteilijat ovat arvostettuja vain mediassa näkyvinä markkinamiehinä ja -naisina, vie huomion katveeseen jääviltä kulttuurin marginaaliryhmiltä – pätkätyön puurtajilta, jotka usein todella yrittävät luoda uutta.
Akateemisissa piireissä on toki yhä paljon luovuutta, mutta kovin vähän toisinajattelijoita ja keskustelua herättäviä älykköjä. Omasta yliopisto- ja tutkijavuosistani on jo kauan, joten en ole todellakaan tieteen kiemuroista kovin hyvin perillä, mutta luen Tieteentekijöiden liiton jäsenenä yhä esim Acatiimi-lehteä. Se ei ole huono julkaisu.
Acatiimi 8 / 2014 avautuu Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemen ajatuksia antavalla pääkirjoituksella ”Yliopisto paraati- ja varjopuolelta nähtynä” (4.11.2014). Kaakkuriniemi puhuu huolestuneena yliopistojen ”apurahabingoilusta” ja ” dropouteista” siipeilijöistä ja pudokkaista, jotka eivät selviä ”urapolkujärjestelmässä”. Hän toivoo:
”Yliopiston pitäisi olla taimitarha, jonka liepeillä orasta ja rönsyä nousee pintaan”. Tai osuuskunta, jossa olisi tiedekuntia ja työhuonekuntia ja todellista ”kansanvaltaa”. Tällaisen ideoinnin toteuttaminen ei vaatisi edes isoja lakimuutoksia, vaan uutta asennetta. Kaakkuriniemi aloittaa juttunsa muistelemalla Maksim Gorkin ”Nuoruuteni yliopistoja”. Gorki ei koskaan päässyt yliopistoon, vaan aluksi leipurin oppiin, mikä ei estänyt häntä tulemasta radikaaliksi ajattelijaksi ja toimijaksi sekä maailmanluokan kirjailijaksi. Kaikki maailmaa muuttava tieto ei ole korkeakouluissa eikä akatemioissa. Tulee mieleen Peter von Bagh-vainajan tokaisu Sodankylän elokuvajuhlilla 2014: ”Elokuvakoulut ovat paskaa”. Sitä sanoessan hän vilkaisi keskustelukumppaniaan, epäakateemista akateemikkoa, Aki Kaurismäkeä. Arvonsa tuntevat akateemikot ärähtivät. Hyvä niin, saapa nähdä mitä joulukuussa postuumisti ilmestyvät Petterin muistelmat sisältävät?
Joskus keväällä luin Sanna Ryynäsen ja Juha Suorannan kirjoittaman kirjan ”Taisteleva tutkimus” (2014). Suosittelen. Kirjoittajat osoittavat vakuuttavasti miten vallankumoukselliset ajatukset itävät usein niiden älykköjen aivoissa, joita sensuroidaan, karkotetaan yliopistoista…ja jopa tapetaan. Aivan niin paha tilanne Suomessa ei sentään ole kuin vielä useissa diktatuurin maissa. Mutta ravistelua tiedemaailma kaipaa kuten koko kulttuurin käsite.
Tieteen vapaus ja ”kolme tehtävää”
Acatiimi 8 / 2014 esittelee myös vuoden 2014 tieteentekijän, vähän yli nelikymppisen Kimmo Svinhufvudin. Hän on ansioitunut nimenomaan opetusprosessin kehittäjänä ja äidinkielen yliopisto-opettajana Kielikeskuksessa. Svinhufvud arvostaa vapaata toimenkuvaansa ja on myös aktiivi ja suosittu bloggaaja. Sukunimi säikäyttää, mutta älkää peljästykö: vuoden tieteentekijällä on sanottavaa. Hän pitää yliopistomaailman parhaina puolina ”vapautta” ja ”monipuolista toimenkuvaa” – siis tutkija-opettajan kohdalla: ”Vapauden suojelemiseksi kannattaa tehdä työtä” – ”Epämukavuusalueille meneminen vie myös tiedettä eteenpäin.” Totta. Olen samaa mieltä, mutta yliopistoissa käsittääkseni tällainen vapaus ja luova ”epämukavuusalueille meneminen” on aika harvojen yksinoikeus. Suuri osa rimpuilee apurahabingoissa ja suurten oppilasryhmien ohjauksen verkoissa.
Acatiimin juttu on otsikoitu ”Vapaus ja kolme tehtävää”. Luen tekstiä ja odottelen innolla milloin ne yliopiston kolme tehtävää esitellään, missä järjestyksessä ja millä painotuksilla? Sieltä se tulee:
Svinhufvudin mielestä yliopistot tarjoavat työntekijöilleen ”… kolme hyvin erilaista toimenkuvaa, tutkimuksen, opetuksen ja yliopistohallinnon…”, joihin kaikkiin vuoden tieteentekijä yrittää ehtiä osallistumaan – yrittäen vaihdella eri tehtäväkenttien välillä. Ja minä kun olen aikoinani Joensuun yliopiston kampuksella oppinut, että se kolmas yliopistojen tehtävä olisi ”yhteiskuntaan vaikuttaminen” (?). Ei siis enää – nyt sen korvaa …”hallinto” (?). Mikäpä siinä, näinhän se taitaa käytännössä ollakin. Vallankumouksellisten muutosten sijasta elämme byrokratian uudelleentulemisen kukoistuskautta (?).
Jutun viimeisessä kappaleessa Kimmo Svinhufvud ottaa kantaa myös kielikysymykseen:
”…tiede tarvitsee yhteisen kielen. Ja se nyt vaan sattuu tällä hetkellä olemaan englanti.” Niinpä, ehkä me tarvitsemme nykyisin vain ja ainoastaan myös paradigmat ja kontekstit, jopa tutkimusteematkin EU-Brysselistä tai peräti rapakon takaa (?).
Ugh. Acatiimi on puhunut, Öisinajattelija kommentoinut.
Öisinajattelija