Tokion olympialaiset eivät olleet Suomen mitalijuhlaa. Ei yleisurheilussa eikä oikeastaan missään muussakaan lajissa – uinnin ja nyrkkeilyn kahta pronssisijaa lukuunottamatta. Kisojen todellisia menestyjiä olivat Afrikan ja Aasian sekä Etelä-Amerikan pienten maiden urheilijat. Monilla heistä on elämäkertatietojen mukaan varsin köyhät lähtökohdat. Myös perinteisiä isoja olympiamaita edustaneet, mitaleja ja pistesijoja voittaneet urheilijat ovat usein kotoisin emämaiden entisistä siirtomaista, maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään. Tämähän on ollut tosiasia jo monissa monissa aikaisemmissa mestaruuskisoissa vuosikymmenten ajan.
Kansa liikkeelle, hyötyliikunta kunniaan!
Suomi on nykyisin piskuinen ja vain nostalginen urheilun ex-suurvalta, jonka edelle ovat ajat sitten ajaneet jopa muut pohjoismaat – niin kesä- kuin talvilajeissa. Huippu-urheilu on ratkaisevasti eriytynyt terveestä kuntoilusta ja liikuntaharrastuksesta: yhä harvempi lapsi enää liikkuu leikkien, aikuisesta hyötyliikunnasta tai kuntoilusta puhumattakaan. Jotakin on pahasti pielessä huippu-urheilua ja rahakasta formulaa sekä jääkiekkoa suosivassa Suomessa. Olympiakomitea hölmöilee, tuhlaa rahojaan välillä holtittomasti aivan muuhun kuin urheilijoihin. Kaiken kukkuraksi kansalaisten “liikkuminen” liittyy meillä nykyisin lähinnä penkkiurheiluun ja autoiluun. Aikuisten esimerkki toimii: lapsetkin kuskataan kouluun ja harrastuksiin autolla, vaikka matkaa olisi vain muutama kilometri! Koulujen liikuntatunnit senkun vähenevät.
Vaikka hyöty- ja kuntoliikunta on minimissä, pyöräilyn suosio sentään kasvaa ruuhkautuvissa kasvukeskuksissa: pyörä on yhä useamman työmatkaajankin alla. Silti näin parhaana mustikka-aikana ihmetyttää se, että Joensuun kuten muunkin Suomen lähimetsissä marjastajien keski-ikä on 60 vuoden yläpuolella. Ainoat nuoret marjastajat, joita olen tavannut Joensuun kupeessa sijaitsevalla Jaamankankaalla ovat olleet nuoria ukrainalaisia (alipalkattuja!) kausityöläisiä – sekä oma poikani lapsineen…
Viva Burkina Faso ja Intia!
Onneksi Afrikassa vielä liikutaan, juostaan ja harrastetaan olosuhteiden pakosta muutakin liikuntaa. Huiput sieltäkin napataan länteen, mutta juuri välttämätön hyöty- ja perusliikunta esimerkiksi maataloustöissä ja kaikessa paikasta toiseen liikkumisessa seuloo ja tuottaa lahjakkaita.
Tokiossa monet pienet Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan maat pärjäsivät yleisurheilussa yllättävän hyvin. Radalla ja kentällä esimerkiksi USA:n, Saksan ja Venäjän monopoli on selvästi murtumassa ja Italian, Puolan ja Ranskan urheilijat kuten Norja, Ruotsi ja Tanskakin menestyivät. Totta kyllä USA:n rinnalle kaikenlaisen huippu-urheilun menestyjien joukkoon nousivat Tokiossa vakuuttavasti myös Kiina ja isäntämaa Japani. Hyvä niin. Yleisurheilumenestys oli kuitenkin enemmänkin monen pienen maan juhlaa.
Tokion yleisurheilun kruunaamaton kuningatar oli ilman muuta Hollantia edustanut etiopialaisjuoksija Sifan Hassan, 10 000 ja 5000 metrin voittaja sekä 1500 metrin pronssimitalisti. Saavutus oli yhtä hurja kuin muinoin Lasse Virenin kaksoismestaruudet 1972 ja 1976. Keihäänheiton voitto, samalla maan olympiayleisurheilun ensimmäisen kulta meni komeasti Intiaan Neeraj Chopran viskattua ykkössijalle tuloksella 87,58. Niin kestävyysjuoksut kuin keihäs ja seiväskinkin ovat nykyisin aivan muiden kuin suomalaisten olympialajeja.
Burkina Fasoa edustava Hugues Fabrico Zango yllätti myös: kolmiloikkasi Tokiossa pronssia hurjalla tuloksella 17.47. Saavutus oli kautta aikojen Burkina Fason ensimmäinen olympiamitali, siis todella huomioitava suoritus. Se jäi suomalaismedialta varjoon samalla kun afrikkalaiset miehet ja naiset hallitsivat kestävyysjuoksuja kautta linjan. Suomalaisia “virenejä” ei pitkillä ratakierroksilla näkynyt ja monet Afrikan naiset hakkaavat aikatasolla kevyesti suomalaiset kestävyyslajien miesjuoksijat. Suomalaisnaiset olivat reippaasti miehiä onnistuneempia – ja nyrkkeilijä Mira Potkonen aivan omaa luokkaansa. Hän osoitti nelikymppisenä rankassa ja kiistellyssä lajissaan harvinaista kestävyyttä ja pitkäjännitteisyyttä ja myös sen, että urheilla ja liikkua voi ja pitää ikääntyessäkin ja jopa menestyä pienelläkin budjetilla.
Burkina Faso pähkinänkuoressa
Kolmiloikkaaja Zangon kotimaa, Burkina Faso itsenäistyi Ylä-Volta-nimisenä omaksi valtiokseen Norsunluurannikosta vuonna 1960. Se on vallankaappausten ja sisäisten ristiriitojen repimä nuori ja nuorten ihmisten maa ja pieni sisämaavaltio Länsi-Afrikassa. Maailman köyhimpiin lukeutuvan monikansallisen valtion naapureita ovat Norsunluurannikon ohella Mali, Niger, Benin, Togo ja Ghana. Maan nimi, viimeisen vallankaappauksen jälkeen, tarkoittaa paikallisilla mooren ja dioulan kielillä (ironisesti) ”vapaiden ihmisten maata” ja nykyisen nimensä Burkina Faso sai 1984.(Lähteenä kaikkitietävä wikipedia – PS)
Asukkaita on noin 18 miljoonaa. Pääelinkeino on pienviljely ja suosittu harrastus jalkapallo, missä lajissa Burkina Faso on kohtalaisesti pärjännytkin. Pääkaupungin, Ouagadougoun elokuvafestivaali on kulttuurielämässä eräs Afrikan tärkeimpiä. Burkina Faso on suuren Nigerian ohella siis myös tunnettu afrikkalainen elokuvamaa!
Kulttuuriolympialaiset palautettava?
Ja lopuksi kysymys/vetoomus: eikö olisi aika harkita jonkimmoisia kulttuuriolympialaisia? Tai ainakin kansainvälisiä mittelöitä kaiken maailman temppu-urheilun, keinotekoisten kiipeily- ja lautailulajien sijaan, joissa 12-15 -vuotiaat rääkätyt lapset on pistetty kilpailemaan ja jopa nimetty olympialaisurheilijoiksi? Kulttuurin voisi palauttaa olympiakeskusteluun samaan malliin kuin joskus 1900-luvun ensi vuosikymmeninä? Tosin ymmärrän hyvin, että lajivalikoima voisi muodostua aivan valtavaksi ja mahdottomaksikin.
Öisinajattelija