Mitä venäläinen kirjallisuus minulle merkitsee?

Joensuun Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa järjestettiin lauantaina 8.2. 2013 seminaari otsakkeella

VENÄLÄINEN KIRJALLISUUS JA ME.

Kirjallisuusseminaari, jonka takapiru oli Venäjän, venäjän kielen ja kirjallisuuden tuntija Marja Jänis, keräsi aktiivisen yleisön, 40-50 teemasta kiinnostunutta. Keskustelua riitti ja sitä pohjustivat Marja Jäniksen ja Natalia Baschmakoffin ohella tutkijat Sanna Turoma ja Kirsti Ekonen. Viimeksi mainitut toimittivat vuonna 2011 ”Venäläisen kirjallisuuden historian”.

Hieno perusteos on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle ja osaksi tästä syystä tekijät oli seminaariin kutsuttu.

Alustuksista jäi mieleen pari mielenkiintoista ajatusta.
Kirsti Ekonen pohti kansallista identiteettiä Venäjällä ja sen rakennuspuita kirjallisuushistorian valossa, sitä miten eri aikakausina kirjallisuuden ”valopäät” nousevat ja laskevat. Myös ajatus siitä , että perestroika ja glasnost olivat eräänlainen ”Pyrrhoksen voitto” laatukirjallisuuden kannalta oli Ekosen alustuksen keskiössä.

Itse olen lisensiaatintyössäni (2000) askarrellut muun muassa venäläisen intelligentsijan roolin, draaman ja tragedian kysymysten parissa juuri 1980-90-luvuilla. Tutkija Masha Geshen ja ikuinen toisinajattelija Andrei Sinjavski ilmaisivat asian suht suoraan: ”INTELLIGENTSIJAN KUOLEMA”.

Sanna Turoma pisti puihin satiirin määritelmän – alkaen muinaisista roomalaisista kuten kuvaan kuuluu, siis käsitteiden määrittelyyn, yleensä. Kuuntelin enkä tehnyt muistiinpanoja, mutta satiiri on Turoman mielestä alkanut satiirisista runoista, jotka sittemmin alkoivat kohdistua pääsääntöisesti yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Pilkkana siis – ja bahtinilaisena karnevalisminakin. Satiirista poiketen parodian kohteena on useimmin joku henkilö, tuotos, romaani, jota pilkaten parodioidaan. Joskus ero satiirin ja parodian kohdalla voi kaiketi olla aika häilyvä? Silti satiiri yleensä, kuten yhteiskunnallisuus kirjallisuudessa, on voimakasta juuri Venäjän kirjallisuushistoriassa – kuten toisinajattelussa neuvostokautenakin

Turoma on itse vastikään julkaissut englanniksi Josif Brodsky-tutkimuksen (anteeksi Jukka -setä, en tarkista uhallakaan nimen kirjoitusasua!), jonka kädet syyhyten haluaisin (t)yöpöydälleni…

Spasibo, Parhaat Naiset!

Seminaarin jälkeen matkustin myöhäislinjalla Lieksaan – ja huonossa bussin valossa luin matkan ajan (JNS-Lieksa ) Ekosen-Turoman toimittamaa Venäjän kirjallisuuden historiaa, sieltä täältä.
(joku onneton vei sen minulta aikoinaan, ns.”lainaksi” , ilmestymisvuonna, 2011, eikä ikinä palauttanut, en ehtinyt kirjaa edes avata…).

Matkalla Lieksaan vaikutuin. Teos on luettava ja linjakas, yhteiskunnallisessa kontekstissaan – kuten tieteellisessä kielenkäytössä on tapana sanoa. Muuten tulee kritiikkiä: esimerkiksi Seppo Knuuttila kritisoi aikoinaan lisensiaatintyötäni siitä, että siinä termi ”konteksti” ei esiinny kuin kerran pari…

Daa, puolessatoista tunnissa (JNS-Lieksa) ehtii paljon: freelancer kirjoittaa siinä ajassa jutun jos toisenkin, mä en nyt sentään, vaikka olisi usein pakko. Esimerkiksi kirja- ja elokuva-arvioiden merkkimäärät vähenevät niin paljon ”markkinavoimien pyynnöstä”, että tekstin väsää varttitunnissa. Ja laatu kärsii, ”keltainen” tabloid on valttia jo Suomen Pravdassakin…

Marja Jänis ja Natalia Baschmakoff ovat opettaneet tietämättään Öisinajattelijaa paljon, venäläisen kulttuurin oikeille ja syvällisemmille poluille. Muistan ylpeänä, kuinka Natalia , Joensuun yo, pyysi meikämannea 1990-luvun puolivälissä johdattelemaan Pasi Tuunaisen ulkomaalaisohjelman (”Russia, Karelia, Baltic Area”) ulkomaalaisopiskelijoita Pietariin, Dostojevskin jalanjäljille…, Pietarin matkoja tekemään. Taisin tehdä 5-6 mieleenpainuvaa kulttuurimatkaa monenkirjavassa seurassa, missä opin eri maalaisilta nuorilta suunnattomasti itse! Varmaan enemmän kuin he minulta!

Se mitä Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa tehdään venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin hyväksi miltei vapaaehtoisvoimin – tarkoitan esimerkiksi Gogol-Dostojevski-co-kirjallisuus-kääntäminen- VERA-tapahtumia – on mahtava juttu. Kunpa ”kansainvälinen” ”inglish-yliopisto” tarttuisi tehokkaammin näihinkin juttuhin ja ymmärtäisi niiden kulttuuriarvon. Ymmärtäisi venäjän kielen, sen osaajien, Venäjän kulttuurintuntijoiden merkityksen itärajalla?

Pitääkö kaikkien aina ja ikuisesti muuttaa Suomen laitapuolelle Hesaan, Aleksanteri-instituutin siipien suojaan ollakseen jotakin? Ai niin, tietenkin pitää. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan paitsi Heikki Turunen (Lieksan kirjastossa, 14.2. klo 17)

Öisinajattelija