Kirjallisuus on taidelaji. Siinä Suomessa yksikin esikoiskirja tuo lopullisen maineen. Tai vie sen. Kritiikki ja kriitkko ammattilaisena puolestaan on se – jos kliseisiin on uskomista? – epäonnistuneen taiteilijan ammatti, joka nostaa tai tappaa hyvänkin kirjailijan. Tämä on ollut lähellä vaikka Väinö Linnan tai Pentti Haanpään kohdalla. Kirjoitan tämän ao. kritiikin kaiken uhallakin. Vaikka en ole niin sanottu valtakunnan kriitikko – Suomen Pravda eli HS julkaisee juttujani perin harvoin…
Niin, tämä blogini ensimmäinen kappale on tarkoitettu puolustamaan minua seuraavalta.
Suomessa on kaksi kirjailijaa, huippumenestyjää, joihin suhteeni on kumman kaksijakoinen.
Minä pidän ja en pidä Sofi Oksasesta ja Jari Tervosta. Siis näiden menestyskirjailijoiden teoksista. Minulla ei ole tähän mieteeseeni minkään valtakunnan pakkoa; en ole minkään lehden tai lehtitalona palveluksessa. Edes KU ei maksa minulle näistä blogeista senttiäkään.
Olin otettu luettuani Tervon esikoiset Pohjanhovi ja Poliisin poika. Olin lähes taivaissa lukiessani Sofi Oksasen Puhdistusta. Puhdistus teki sellaisen vaikutuksen, että päätin pitää sitä niin keskeisenä historiallisena avainromaanina Viron kohtalon hetkistä, että kirjoitin siitä eräänlaisen tieteellisen kirja-arvion. Se julkaistiin Idäntutkimus-lehdessä ja agricola-listalla. Tämä ei ole aivan tavallista. En nyt kehu, mutta sanon silti: historiapiireissä kenties arvioitani luetaan (?), koska juuri agricolasta saan myös palautetta. Sekä että.
Sittemmin kirjoitin blogin Puhdistuksen elokuvaversiosta. Petyin siihen kuten myös Sofi Oksasen romaaniin Kun kyyhkyset katosivat. En edelleenkään voi ymmärtää kuinka se, sellainen keskinkertainen ja keskeneräinen romaani on voitu julkaista.Mielestäni se voi johtua vain tekijän kuuluisuudesta – siitä, että kukaan arvovaltainenkaan kustantaja/toimittaja ei ole uskaltanut tarttua keskeneräiseen tekstiin, palauttanut sitä tekijälle työstämiseen. Tämä on ilman muuta häpeäksi lahjakkuudelle nimeltä Sofi Oksanen. Kyllä hän osaa kirjoittaa ja hänellä on sanottavaa… kunhan joku toimittaa…
”Olen vasenkätinen , mutta niin oli Jimi Hendrixkin”
Katson tänään, tätä kirjoittaessani, perjantaina 30.8. televisio-ohjelmaa nimeltä LaStrada. Siinä Jari Tervo tyylilleen itserakkaalla tavalla vertaa itseään Jimi Hendrixiin. Alkaa naurattaa, koska kirjoittaja ei ole mielestäni Sofi Oksasen kaltainen lahjakkuus. Tervo on hyvä kynäilijä, mutta alkanut toistaa itseään. Ja monissa yhteyksissä tehnyt jotakin kamalaa suhteessa ”nerouteensa”. Oksettaa jo miehen vertaus: Tervo ja Hendrix, nyt esimerkiksi, ovat valovuosien päässä toisistaan. Mutta Tervo ei koe olevansa vain kirjailija. SE on hänelle liian pientä. Hänen pitää olla kaikkien alojen asiantuntija ja viihdemaailman suurin nero – kuten aikoinaan esa saariset tai jari sarasvuot.
Rovaniemeläisellä pyknikolla on viime vuosina maine mennyt isoon kalloon jo vuosikymmen sitten; televisioesiintymiset, iltapäivälehtien lööpit ja surkea huumori lausuntoautomaatin suusta puhuvat puolestaan. Olen joskus tavannut tämän öykkärin ravintolassa nimeltä Kolme Liisaa. Silloin 1990 tai jotakin hän oli vasta uransa alussa, mutta kaikkitietävänä moukkana jo todella ärsyttävä ”lahjakkuus”. Ei todellakaan kaikkien ympärillä istuvien mielestä.
En ole Poliisin pojan jälkeen voinut lukea Tervoa kiusaantumatta. Tekotaide ja sanakikkailu muistuttaa jotenkin Diivaa – kirjaa, jolla oli outo maine aikoinaan. Tervo ei ole luonut vuosikymmeniin enää mitään uutta koljattia, myyrää, uutta esikoista (huom). Hän on kyllä osaavasti kätkeytynyt näennäishistoria”tietoisuuden” taakse. Jari Tervo on kehitellyt sana- ja lausekikkailun sellaiseen asteeseen, jolta ei ole paluuta – joka on vienyt muassaan muutaman muunkin kirjailijan täydelliseen umpikujaan. Shame!
Öisinajattelija