”Ei pidä peiliä syyttää jos naama on vino”, lohkaisi Gogol. Siihen jatkoksi sopii Dostojevski,
joka oli sitä mieltä, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä – poliitikkoja ja tunneihmisiä. Kumpaan porukkaan kuulut? Hyvä kysymys vaalien alla, sillä Dosto ei poliitikkoja paljolti arvostanut, vaan pisti heidät ”tunnottomien pyrkyrien ” kategoriaan.
Lueskelen kaikenlaista, etupäässä marginaali- ja naiskirjallisuutta viime aikoina. Mutta mahtuu joukkoon pari marginaalia miestäkin.
Venäjän uuteen ”kirjailija-aatelistoon” kuuluu vielä suomentamaton Zahar Prilepin, karkeakielinen Jesenin, samoilta seuduilta kuin kaukainen esikuvansa. No, ei sittenkään, Jesenin on ihan muuta kuin Prilepin, kenties kavereita yhdistää suora ruskeakielisyys ja tunnelmien luominen. Nuori kirjailija osaa käsitellä kunnolla Juoppo-Venäjää, jos myös sen sovinistisia naiskäsityksiä. GREH eli ”Synti” kannattaa suomentaa…
Joel Haahtelan KATOAMISPISTE on huikea salapoliisiromaani termin parhaassa merkityksessä. Siinä liikutaan tulipalossa menehtyneen kirjailija Raija Siekkisen jalanjäljillä. Haahtela on aivan eriskummallinen kirjailija eikä häntä monet tunne, tunnusta. Kannattaa tutustua – ja huomata miten pienistä aineksista kasvaa ihmisen sieluntilaa ja ulkopuolisuutta kuvaava tarina… Veikkaisin että Haahtelan parhaat kirjat ovat edessäpäin. Kirjailija on ilmiselvästi loistava havainnoitsija ja oudon kiehtova tarinaniskijä.
Ja sitten asiaan, PEILIIN.
(Manninen, Pekka. Peili. WSOY. Helsinki 2010, 141 s.)
Pekka Mannisen toinen romaani PEILI on parempaa irrottelua kuin ”luokkatietoinen” KIIMAKANGAS. Jos jo esikoisessa oli makaaberia huumoria ja ripaus inhorealismiakin, PEILI ylittää sen tyylillisesti. Nyt mennään Pasolinin kyydissä helvettiin ja Manninen on saavuttanut koko kertojaminänsä erityislaadun.
Teksti on tottavie pasolinimaista, raamatullista ja yllätyksellistä itsetutkiskelua. Siis kirjan Mirjamin itsetutkiskelua. Siinä on tukahdutettua seksuaalisuutta, hyväksikäyttöä ja sovinismia sekä kuoleman viettiä riittämiin. Korppikin tulee autiolle saarelle nyrjähtäneen päähenkilö Mirjamin seuraksi. Edgar Alan Poe?
Mirjam tekee abortin, joka seuraa häntä pakomatkalle majakkasaarelle, hyvinkin konkreettisessa muodossa. Hän päätyy kohtaamaan rankan kohtalonsa uudelleen: löytövauvan kuolemassa, toisessa potenssissa.
Kaiken huippu on pienromaanin loppukohtaus, aito pasolinilainen bakkanaali. PEILIn lopussa naidaan lampaita ja raiskataan syylliset ja syyttömätkin estottomasti. SALO – Sodoman ja Gomorran päivät eivät ole kaukana.
Kaiken kukkuraksi Manninen osaa piirtää Kokkolan Venetsialaisillan pakanallisen meiningin uskottavasti. Melkein kuin Andrei Tarkovski juhannusyön elokuvassaan Andrei Rublev. Kokkola ja Kokkolan saaristo on kaiken takana: ”Kokkola on aavekaupunki. Se tyhjeni viikonlopuksi saaristoon ja vesille”.
Olen olluit siellä. Vaan en tiedä, vieläkö venetsialaisilloissa on 1960-70-luvun meininkiä (jolloin itse niihin osallistuin). Tutulta tuntuu, munaskuissa!
Joensuun virallinen Öisinajattelija