Pentti Juhani Stranius kuoli Tali-Ihantalassa, keväällä 1944. En ole koskaan kaivellut setäni luita Kannakselta enkä kuulu siihen porukkaan, joka etsii noita muinaisjäänteitä, mutta ymmärrän toki luurankojen kaivelijoitakin... Pari vuotta sitten kävin korsulla, jossa kaimani Pentti Juhani todennäköisesti leikkautui kranaattitulessa palasiksi eikä ruumiista mitään jäänyt, vain nimi sinne isoon pylvääseen... Tottakai se pisti kyyneleet silmiin. Sota on julmaa, ratsuväki raakaa. Silti nyt, kun "juhlitaan" eri tavoin olemattomia voittoja ja siis tosiasiallisia tappioita 70 vuoden takaa, tahdon sanoa, että en halua olla näissä ”torjuntataisteluissa” mukana. Minulle riittää, että isäni antoi minulle veljensä, Pentti Juhanin nimen. Tuskin isä, että minäkin lähden itään, opiskelemaan Neuvostoliittoon. Isä oli toki valinnastani äärimmäisen ylpeä... Hän , Onni Daavid Stranius (1906-1988) halusi elämässään RAUHAA, liittyi rauhanjärjestöihin ja puolueeseen. Aikoinaan hän lähti jatkosotaankin vastahakoisesti, jopa yritti karata Ruotsiin. Se on oma tarinansa... Mutta: muistan isäni monta kertaa toistaman kertomuksen asemasodasta: "Ei kai siellä kukaan halunnut ampua ihmistä, vastapeluria, vihollista, jos se ei ampunut sinua eikä ampunut läheskään aina. Siellä asemissa ammuttiin käskettäessä ilmaan. Tarkka-ampujia me halveksittiin,...tappajina. Olin itse onnekas, en kai joutunmut tappamaan ketään..." Öisinajattelija, sotakeväänä 1944-2014