Tarinoinnin taito ja taika

 

Suullinen tarinointi on taitolaji. Lähimain jokainen meistä on kuullut enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia juttuja, joita höystetään huumorilla, liioittelemalla dramaattisia äkkikäänteitä ja sattumia.

Varsinkin kesäaikaan, perhe- ja sukujuhlissa tai muuten vain lomareissuilla kuulee mitä merkillisimpiä suullisia tarinoita. Usein kerrontaa höystetään huumorilla ja värittämällä sekä keksimällä uskomattomia lisäjuonia. Tarinointi on usein illanistujaisten tai kapakkaseurustelun suola! Hyvä ja osaava kertoja on samalla seurueen keskipiste ja arvostettu kyläilijä monenlaisissa kissanristiäisissä.

 

Tarinointi on taitolaji

 

Silti harvoin kuulee todella iskevän, nasevan ja herkullisen jutun, joka jää mieleen. Silloin on kyse tarinasta, jonka kertoja hallitsee niin kerronnan rakenteen kuin omanlaisensa tyylilajin. Pienikin juttu vaatii onnistuessaan kykyä vangita kuulija ja hallita tarinan kaari, rakentaa jutulle iskevä alku ja esimerkiksi napakka loppunousu. Pitkitetty vitsikään ei aina naurata – varsinkaan jos kertoja itse jo valmiiksi purskahtelee sen aikana. Psykologit ja muut ihmismielen insinöörit ovat laskeskelleet, että noin 5-7 minuuttia on maksimi, minkä ajan niin sanottua puhuvaa päätä jaksaa pienessä seurassa tai pienessä sievässä kunnolla kuunnella.

 

Tarina kilpailulajina

 

Olen ollut mukana Kärsämäellä pidetyillä Elämäntarina-festivaaleilla pian 20 vuotta. Festivaaleilla on puitu tarinankerrontaa monesta näkökulmasta, myös teorioidan ja tutkimusten kautta. Menneinä vuosina paikalle saatiin jopa ulkomaalaisia akateemisia asiantuntijoita: elämäntarinayhdistyksiä ja tarina-akatemioita kun on eri puolilla maailmaa. Tällä hetkellä Suomen Elämäntarinayhdistys ja Elämäntarina-lehti ovat talousvaikeuksissa ja rahoitusta laajempaan toimintaan on ollut vaikea saada.

 

Olen varmaankin kuullut, myös tuomaroinut jo satoja tarinoita Kärsämäen Tarinaniskennän SM-kisoissa ja Pohjois-Karjalan mestaruuskisoissa Joensuussa. Silti taidokas ja erikoinen tarina yllättää aina, oli se sitten koominen tai traaginen tai siltä väliltä.

 

Tarinointia Pohjois-Karjalassa

 

Joensuussa tarinoiden taso on noussut vuosi vuodelta ja myös yleisö löytänyt jokakeväisen tapahtuman. Pari vuotta sitten kontiolahtelainen Kari Väisänen tarinoi itsensä jopa Suomen mestariksi Kärsämäellä. Myös lieksalainen Rauni Hietanen, lehmolainen TiinaVarpiola ja joensuulainen Raimo Tyyskä ovat menestyneet palkintosijoille saakka.

 

Tämänvuotisen Pohjois-Karjalan kisan mestari Osmo Kähkönen yllätti erikoisella elämänmyönteisellä luontotarinalla Västäräkin pelastus. Saapa nähdä kuinka hän pärjää 14.heinäkuuta SM-kisoissa Kärsämäellä`? Myös hopealle ja pronssille yltäneiden Matti J Pesosen Kesäpoika ja Riitta Leinon Meidän Martti olivat mukaansatempaavia ja perinteisellä tyylillä kerrottuja mainioita tarinoita. Tuomariston tehtävä ei ollut helppo. Perinteinen kerrontatyyli eroaa ratkaisevasti stand up-komiikasta ja näytelmällisestä esiintymisestä.

 

Pohjois-Karjalasta löytyy varmasti satoja hyviä jutunkertojia, jotka turhaan ujostelevat taitojaan eivätkä tahdo esittää niitä kilpailumielessä. Mikäpä siinä, sopii sekin. Toisaalta tekisi mieli entisenä yliopistotutkijana ehdottaa vaikkapa perinnekeruuta tai pientä tutkimusprojektia näistä taitureista (?), jotta hieno perinne ei jäisi unholaan.

 

Tätä kirjoittaessani huomasin, että maineikas sanataidetta levittävä Sanaratas ry järjesti Pohjois-Karjalan Enossa 25-26. toukokuuta Tarinatähti-leirin ja sen päätteeksi alaluokkien oppilaille tarkoitetun suullisen Tarinatähti-kilpailun. Kerrotut jutut Louhitalolla olivat 2-5 minuutin mittaisia. Loistava idea! Ehkäpä Sanaratas ry ja Enon esimerkki takaavat sen, että maakunnassa kasvaa myös uusi suullisen tarinankerronnan hallitseva sukupolvi.

Öisinajattelija – ks. myös www.elamantarina.fi

(Kirjoitus on julkaistu lyhyemmässä muodossa Karjalan Heili -lehdessä 30.5.2018. Kirjoittaja on Kirjailijayhdistys Ukrin ja Suomen Kirjailijaliiton jäsen sekä Elämäntarina-lehden vakituinen avustaja.)