Onnea tämän blogin naislukijoille (jos niitä on?)!
Kansainvälinen Naistenpäivä 8.3. tuli tutuksi opiskellessani Neuvostoliitto-nimisessä maassa, Leningrad-nimisessä kaupungissa. Tavallaan molemmat ovat jo mennyttä maailmaa, kadonneet kartalta.
Naistenpäivän teemaan sopii mainiosti pari teosta, jotka luin vastikään. Olen muutenkin lukenut, syystä tai toisesta – vanhenemisestako? – johtuen viime vuosina enimmäkseen NAISkirjailijoiden tuotantoa…
ULITSKAJA, Ljudmila. Naisten valheet. Kustannusosakeyhtiö Siltala. Helsinki 2011, 207 s. (suom. Arja Pikkupeura)
Ljudmila Ulitskaja hehkuttaa jo esipuheessaan naisvalehtelijoista näin: :”He valehtelevat ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä. … Naisen valhe on samanlainen luonnonilmiö kuin koivu, maito tai kimalainen.”
Kirjailija siis sukupuolittaa ”valheen olemuksen” ja sen syyt:
-miehet valehtelevat pragmaattisesti ja päämäärätietoisesti
-naiset muuntelevat totuutta puolihuolimattomasti, tarkoituksetta ja tunteella
Näinköhän on? Voisiko olla niin, että suomeksi sanottuna naiset narraavat ja miehet valehtelevat. En ihan allekirjoita, vaikka tiedän, että juuri minä olen myös valehdellut (mutta myös narrannut) – ja että juuri nainen on minulle erittäin julmasti valehdellut. Mutta ei tästä tämän enempää…
Naisten valheet (ven. Skvoznaja linija) ainakin pyrkii todistamaan esipuheen väitteen. Ulitskaja onnistuu osittain ja siinä mielessä, että romaanin valehtelevat nuoret tytöt tai naiset aiheuttavat hätävalheillaan ja peitetarinoillaan korkeintaan pahaa mieltä. Valehtelijat eivät saa itse muuta hyötyä kuin hieman myötätuntoa tai syvää sääliä. Harvemmin edes arvostusta, koska petokset aina paljastuvat.
Kirjan päähenkilö Zhenja muistuttaa epäilyttävän paljon kirjailijaa itseään. Kaikissa tarinoissa – erillisissä naiskohtaloissa, joiden keskushenkilö, kuuntelija tai toimija Zhenja on – taustalla on repaleinen, hajoamassa oleva tai jo hajonnut Neuvostoliitto. Zhenja elää ja vanhenee lapsineen, eroineen ja miehineen tarinoiden myötä ja päätyy viimeisillä sivuilla pyörätuolissa parvekkeelle, harkittuaan jo itsemurhaakin.
VARIS, Tuula-Liina. Muotokuvamaalarin tytär. WSOY, Helsinki 2010, 217 s.
Tuula-Liina Variksesta on tullut viime vuosina eräs suomalaisista suosikkikirjailijoistani. Muistaakseni kiinnostukseni alkoi kirjasta nimeltä Vaimoni. Sitten luin suunnilleen kaiken mitä hän on kirjoittanut, ennen ja viime vuosina.
Novellikokoelma Muotokuvamaalarin tytär todistaa taas kerran kuinka uskomattoman hyvä psykologinen ja elokuvallinenkin silmä ja ote kirjailijalla on hahmoihinsa – olivat nämä sitten miehiä tai naisia. En tiedä, auttaako siinä vankka toimittajan elämänkokemus vai se ”elämä itse”, joka Variksen kohdalla on ollut värikästä ja välillä todella rankkaakin. Niin, häntä on esimerkiksi vähättelevää tyttötellä NAISkirjailijaksi ja, tottakai, tuo etuliite saisi häipyä historian havinaan yhtä lailla kuin ne naisen 80 senttiä. Saisivat olla jo euro.
Mutta kyllä jotakin erityistä nyanssien, pikkuseikkojen, ihmisen aivoitusten ja mielenliikutusten tajua kirjoittavilla naisilla on joskus miehiä enemmän. He näkevät ja kokevat toisin (vaikka eivät olekaan Venuksesta sen paremmin kuin miehet Marsista). Noin keskimäärin, mutta ei tietenkäään aina. Pidin Muotokuvamaalarin tytär -niminovellista erityisesti, samoin loppupuolen Pienestä mummosarjasta. Niiden kirjoittamiseen harva mies pystyisi! Muutama kunnon ”paskiainen”, kuten Oton kummipoika, ovat hahmoja Nyky-Suomesta ja elävästä elämästä. Myös Öisinajattelijan kokemuspiiristä…
Joensuun virallinen Öisinajattelija