Eduskuntavaaleissa 2015 vasemmalla laidalla näyttäisi olevan ehdolla kelpo määrä tohtorismiehiä ja -naisia. Jopa eri puolilta Suomenniemeä. Akateemisella keskiluokalla ja sivistystä himoavalla kansalla on siis varaa valita itseään edustamaan niin sanottuja valo- tai älypäitä, muiden tavan kansan ehdokkaiden ohella .
Vasemmistoliitosta tohtorikastista ovat ehdolla esimerkiksi jo kokenut ahkera kansanedustaja ANNA KONTULA Tampereelta, VERONIKA HONKASALO ja HEIKKI PATOMÄKI Helsingistä – sekä pohjoisen kansalaisvaikuttaja, rasismi-tutkijana tunnettu VESA PUURONEN Rovaniemeltä. Myös Tampereen yliopiston pääluottamusnainen SINIKKA TORKKOLA ja keskellä maata majaileva emeritus MATTI VESA VOLANEN ovat tohtoreita. Kaikilla näillä on jopa mahdollisuuksia läpimenoonkin, siis Anna Kontulan lisäksi.
Savo-Karjalan vaalipiirissä joensuulaisilla tohtoreilla, ALIA DANNENBERGILLÄ ja JONI ORAVALLA tekee tiukkaa; he saattavat uusina aktivisteina olla tulevaisuuden nimiä. He myös saavat kovat kilpailijat juuri Joensuusta, muun muassa ANNI JÄRVISESTÄ ja MARKO HAAKANASTA (jotka eivät ole tohtoreita, ainakaan vielä – mutta sitäkin ahkerampia kansalaisvaikuttajia ja kaupunginvaltuutettuja).
Acatiimi-lehti (3/2015)
on pistänyt kahdeksan puolueen ”akateemiset” omaan vaalitenttiinsä. He näyttävät olevan aika tavalla yksimielisiä yliopistojen ja tieteen merkityksestä, kehityksestä, mutta eivät aina rahoituslähteistä ja tasa-arvoisesta opetuksesta kaikille.
Kaikki haastateltavat haluavat esimerkiksi säilyttää korkeakouluopintojen duaalimallin, siis yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen erilaiset tehtävät. Toki yhteistyön tiivistämistä kannattivat kaikki. Tutkimukselle toivottiin vahvaa roolia myös hallituksen työssä ja erityisestä tiedeministeristäkin keskusteltiin. Sellaista virkaa voisivat kannattaa Anna Kontula ja Ville Niinistö. Muut olivat opetus-ja kulttuuriministeri-nimikkeen kannalla. Kontula oli ainut, joka suhtautui selvän kriittisesti yliopistojen lahjoituskäytäntöihin, ulkopuoliseen rahaan:
”Lahjoitukset toimivat silloin kun maassa oli vielä sivistysporvareita”, hän totesi.
Myös yliopisto-opiskelun maksuttomuudesta, myös ulkomaalaisille oltiin punavihreällä puolella yksimielisiä.
Puolueista keskusta, vasemmistoliitto ja vihreät antoivat muuten nykyhallituksen yliopisto-ja tiedepolitiikalle huonoimmat arvosanat, kuutoset. Yksityisissä ehdokashaastatteluissa selkeimmät linjat akateemisista ehdokkaista olivat ilman muuta Honkasalolla, Oravalla, Patomäellä, Torkkolalla ja Volasella. Yliopistojen vakaat resurssit, julkinen rahoitus, työolosuhteet ja turhasta kilpailusta vapaa ”oppimisen ylistys” saivat kaikilta vasemman laidan tohtoreilta kannatusta.
”Tieteentekemistä ei pidä asettaa markkinavoimien alttarille”…, vaan ”lisätä taloudellista riippumattomuutta”, kiteytti Joni Orava Joensuusta. Matti Vesa Volanen piti tärkeänä ”yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan moninaisiin toimijoihin”, siis yliopistojen kuuluisaa ”kolmatta tehtävää”, joka on vaipumassa unohduksiin. Suoranaisesti kukaan ei maininnut aktiivisen tutkijan taistelevaa tai tutkivaa roolia, niiden yhdistämistä politiikassa tai yhteiskunnallisissa kysymyksissä ja kampanjoissa (?).
Ehkäpä se on vasemman laidan tohtoriehdokkaille niin itsestään selvä asia (?).
Tutkija aktiivisena toimijana
Juha Suorannan & Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus”.
(Into Kustannus Oy. Helsinki 2014, 393 s.) on harvinaisen kansantajuinen teos. Tekijät eivät ole kuivia kammiotutkijoita, vaan osallistuvia toimijoita, jotka osaavat innostaa oppilaitaan.
Suoranta (s.1966) on tunnettu laadullisten tutkimusmenetelmien erittelijä ja vaihtoehtoisten mallien etsijä Tampereen yliopistosta. Ryynänen (s. 1972) on asunut, tutkinut ja osallistunut kansalaistoimintaan muun muassa Brasiliassa.
Taisteleva tutkimus jakautuu kolmeen osaan. Ensin eritellään sitä mitä termi tarkoittaa ja millaista osallistuvaa tutkija-aktivismia on aikaisemmin esiintynyt. Myös Marx ja Engels ovat mielenkiintoisesti mukana. Pääpaino on viime vuosikymmenissä ja kirjoittajat kantavat suurta huolta siitä, kuinka vähän akateeminen maailma oikeasti osallistuu tutkimuksissaan hätää kärsivien ja sorrettujen asialle. Yliopistot ovat unohtaneet kuuluisan ”kolmannen tehtävänsä”, vaikuttamisen yhteiskuntaan. Keskeinen käsite on praksis. Se edellyttää tutkijalta teorian ja käytännön yhteenliittämistä, osallistumista, aktivismia. Maailman selittäminen ei riitä. On oltava niiden puolella, jotka haluavat pois ”sorron yöstä”.
Kirjan toisessa osassa esitellään käytäntöjä, liikkeitä, tutkimusmalleja. Sellaiset termit kuten vapautuksen sosiologia ja teologia, kriittinen etnografia, toimintatutkimus, uusi työläistutkimus, anarkistinen metodologia, feministinen tutkimus, ekologinen aktivismi, militanttitutkimus tulevat näkyviksi ja monin tavoin analysoiduiksi myös kriittisessä mielessä. Kolmannessa osassa paneudutaan siihen mitä on tehtävä ja kuinka opitaan ”taistelevaksi tutkijaksi”. Taistelevan tutkimuksen taustalla kummittelee brasilialaisen Paolo Freiren ”sorrettujen ja vapautuksen pedagogiikka”. Silti iso joukko suomalaisille tuntemattomia yhteiskuntatieteilijöitä ja myös aktivismistaan kärsineitä, yliopistoistaan erotettuja käytännön toimintatutkijoita on kiitettävästi mukana.
Pienenä puutteena voi mainita pari seikkaa. Toistoa ja niin sanottua paatosta kirjassa on välillä liikaa, mutta tekijät kyllä innostavat lukijaakin miettimään maailmankuvaansa uusiksi. Ranska, Itä-Eurooppa ja esimerkiksi venäläiset taistelevat ”toisinajattelijatutkijat” puuttuvat kokonaan. Mutta kaikkea ei voi saada yksiin kansiin. Taisteleva tutkimus on ilman muuta uraauurtava teos, johon vasemman laidan punavihreiden on syytä tutustua – ovat sitten ehdolla vaaleissa tai eivät.
Öisinajattelija