Olemme jo viikonpäivät eläneet sitä vuodenaikaa, jolloin ”venäläiset vyöryvät Suomeen”. Uuden vuoden ja loppiaisen välimaastossa meille on ”rynninyt” 300 000 – 350 000 venäläisturistia. Ainakin päivälehtien uutisoinnin mukaan.
Vyöryminen ja rynniminen ovat komeita ja kuvaavia verbejä, mahtavia kielikukkasia äitiemme kielessä. Ne kuvaavat myös suhdettamme venäläisiin, joka on monelle yhä se ”perivihollinen” ja ”ryssä, vaikka voissa paistaisi”. Ajatelkaapa miltä venäläismassojen vyöryminen, silmät kiihkossa rynnivien turistilaumojen ilmaantuminen itärajalle, saati ostoskeskuksiin tuo minulle mieleen? No, perivihollisen jatkosodan loppuvaiheessa järjestämän teräsmyrskyn ja suomalaissotilaiden urhean puolustus-perääntymistaistelun eli Kannaksen läpijuoksun tietysti.
Olen asunut elämästäni miltei 20 vuotta Pohjanmaalla, sittemmin itänaapurissa ja Helsingissä – ja nyt kohta parikymmentä vuotta Pohjois-Karjalassa. Vaikka Neuvostoliitto on hajonnut ja Venäjä on taas pelkkä kapitalistinen Venäjä, on outoa, että ryssittelyä löytyy tänä päivänä itärajalta huomattavasti enemmän kuin muualta Suomesta. Tämä on tosin vain Öisinajattelijan arkikokemus enkä tiedä mikä on tilanne ihan rajan pinnassa eli Tohmajärvellä. Sehän on tätä nykyä suhteellisen laskennan mukaan Suomen venäläisin kaupunki. Venäjää puhuvia on jo 5 % tohmajärviläisistä. (Olen kuullut myös huhuja, että Tohmajärvellä oltaisiin erityisen suvaitsevaisia ja jopa veljeiltäisiin veli-venäläisen kanssa?!)
Syitä ennakkoluuloihin on monia ja Karjalassa ne ovat usein perusteltujakin niin sanotussa miesmuistissa. Karjalaiset ovat katkerasti kokeneet alueen ylikävelyn, valloitukset ja evakkomatkat. Ruotsin valtaan miesmuisti ei enää oikein yllä, mutta erityisesti Neuvostoliitto elää ja porskuttaa (viha)kansanperinteessä.
Raha ratkaisee ryssittelyssä ja rasismissakin
Vielä parikymmentä vuotta sitten – kun Neuvostoliitto hajosi 1991 – venäläisturisti oli vähemmän toivottu, mahorkalta haiseva vieras vodkapulloineen. Muistan kuinka joku turkulaishotelli kieltäytyi majoittamasta mahorkkaa polttavia turisteja, jotka karkottivat muut arvovieraat. Muistan itäsuomalaiskauppojen oville pystytetyt kyltit, joissa luki: ”Vain yksi venäläinen kerrallaan” (vai oliko se ”kaksi”?). Tämä varoitus siis varasteluun taipuvalle itänaapurille. Muistan kuinka keltaisen lehdistön lähes kaikki jutut venäläisistä käsittelivät mafiaa, prostituutiota ja pimeää viina- ja tupakkakauppaa esimerkiksi Hietalahden torilla Helsingissä. Muistan myös sen kun ajatukselleni venäjänkielisestä tiedotuslehdestä tai kaupallisesta mainosinfosta Joensuussa naureskeltiin: ”Eihän niillä ole rahaa!”
Nyt venäläisillä on rahaa! Siis joillakin: kapealla ylä- ja keskiluokalla, jota on Suomen mittakaavassa riittämiin Moskovassa, Pietarissa ja vähän Petroskoissakin. Kun raja on auki, suomalaisiin ostosparatiiseihinkin on tunkua. Ja kas kummaa! Venäjänkielinen palvelu on alkanut pelata kun raha puhuu eli ”money talks”. Markkinataloudella on sääntönsä, kommervenkkinsa ja ihmisarvokäsityksensä. Mikäpä siinä.
Ehkä joskus lähitulevaisuudessa myös Suomen somalit rikastuvat ja ihmisarvon mitta tulee täyteen?
Öisinajattelija