Uusi, vuonna 2016 vahvistettu peruskoulujen opetussuunnitelma on saanut paljon kritiikkiä. On muistettava, että opetussuunnitelma sitoo opettajia. Toki muotoilut on tehty sellaisiksi, joita jokainen koulu voi tulkita sopiviksi. Vaatimuksia silti on kyllä riittämiin, mitä kaikkea oppilaan pitäisi osata saavuttaakseen arvosanan kahdeksan.
Kuka keksii Opetushallituksen uudet hankkeet kouluille?
Koko ajan Opetushallituksessa keksitään uusia hankkeita. Julkisuudessa sanottiin vähän aikaa sitten, ettei mitään uusia hankkeita pitäisi nyt tuoda kouluihin, että opettajat voivat keskittyä perustehtäväänsä. Tästä huolimatta Opetushallituksen sivuilla on ainakin 29 verkostoa ja hanketta, joista osa koskee peruskoulua.* Joukossa on Digitalisaatio ammatillisessa koulutuksessa- verkosto, Kaksivuotisen esiopetuksen kokeilu, Kestävyyskasvatuksen kehittämishanke, Sitouttava kouluyhteisötyö- hanke ja 25 muuta hanketta ja verkostoa lisää. Hankkeet tietysti esitellään loistavina ideoina, mutta jos niihin osallistuminen on velvoite, se on turhaa lisärasitusta opettajille.
Lisäksi kunnat teettävät milloin mistäkin syystä kyselyitä ja hankkeita eri luokka-asteille. Ne työllistävät opettajia opetustyön ohella ja se vie aikaa perustyöltä.
Kuka näitä hankkeita keksii? Tuntuu kuin Opetushallituksessa virkahenkilöt pelkäisivät jäävänsä työttömiksi, elleivät he koko ajan kehitä joitain uusia ideoita. Voin sanoa, että työtä on kyllä tarjolla – kouluihin voi mennä kouluavustajaksi – heitä tarvitaan todella paljon. Samalla näkisi koulujen todellisen tilanteen, eikä olisi irti koulujen arjesta.
Ennen oli koulutarkastajia
Opetushallituksen virkahenkilöiden pitäisi itse usein käydä tutustumassa koulujen arkeen – etukäteen ilmoittamatta. Koulujen rehtoreille voisi vierailuista ilmoittaa, mutta opettajille ei – koska mihinkään etukäteen huippuunsa suunniteltuihin näytöstunteihin ei tarvitse tutustua, vaan tavalliseen arkeen.
Uskoisin, että mikäli Opetushallituksen virkahenkilöt kiertäisivät kouluja ja luokkia, he eivät voisi ummistaa silmiään siltä todellisuudelta, missä jotkut koulut ja luokat elävät arkeaan.
Ennen vanhaan kouluissa kävivät koulutarkastajat, jotka sitten raportoivat silloiselle kouluhallitukselle. En tiedä, ilmoitettiinko tarkastuksista etukäteen, vai ei. Tämä käytäntö lopetettiin liian kalliina.* Nyt laskun maksavat oppilaat, uupuneet opettajat ja vanhemmat.
Inkluusio – erityistä tukea tarvitsevat oppilaat samassa luokassa muiden oppilaiden kanssa
Monet opettajat ovat todenneet inkluusion virheeksi – siinä voi olla takana hyvä idea, mutta jos se ei toimi, se ei hyödytä ketään. Kun inkluusiota alettiin viemään eteenpäin luvattiin, että tuen tarvitsijat toisivat mukanaan myös resursseja ( henkilöstöä ), mutta tällaista luvattua resurssien lisäämistä ei ole todellisuudessa nähty.
Vaikka resurssien lisääminen on toki lähtökohtaisesti hyvä ja toivottava asia, voi sillä olla myös kääntöpuolensa. Jos luokassa on koko ajan monia neuvomassa toisia, ehkä levottomia oppilaita, onko ajateltu, että muiden oppilaiden oma tekeminen herpaantuu? Ajatus katkeaa ja pitkässä juoksussa sillä on iso vaikutus. Esimerkiksi kymmenessä vuodessa jää paljon oppimatta. Osa oppilaista vaatii hiljaisuutta, se on menetetty luonnonvara.
Sellaisten rakenteiden tuominen luokkaan, jotka ovat hyviä toiminnallisuudelle, kuten esimerkiksi pomppupallot, pyörivät tuolit tai puolapuut, ne voivat aiheuttaa myös levottomuutta. Parantavatko tällaiset ratkaisut oppimistuloksia?
Onko opettajia kuultu tarpeeksi opetussuunnitelmaa laadittaessa?
Opetushallituksessa sanotaan, että opettajia on kuultu. Mutta onko kuultu vain sellaisia opettajia, jotka ovat samaa mieltä uudistusten tekijöiden kanssa? Työpajoissa opettajat osallistuivat opetussuunnitelman suunnitteluun vuodesta 2012 lähtien useampana vuonna, mutta opettajien kritiikki jätettiin huomiotta.
Kaikki uutta opetussuunnitelmaa vastustavat mielipiteet teilataan täysin. Professori Kari Uusikylä kirjoitti jo 2019 blogissaan: Koulu ei ole humpuuki ihmiskoe koululaisilla*. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa vuonna 2020 koulukiusaamisesta avoimissa oppimisympäristöissä* ja trendistä kohti luokkayhteiskuntaa vuonna 2023*. Yliopistonlehtori Aino Saarisen kasvatustieteen väitöskirja ”Equality in cognitive learning outcomes : the roles of educational practices” aiheutti valtavan kohun ja se tyrmättiin täysin. Saarinen totesi kasvatustieteen väitöskirjassaan, että itseohjautuvuutta vaativat oppimismenetelmät ja digitaalisten oppimateriaalien käyttö olivat yhteydessä oppimistulosten laskuun. ”Saarinen itse muistelee, kuinka korkea-arvoinen virkamies piti hänen väitöskirjaansa vitsinä”.*
Tulee mieleen hyssyttely, eivätkö näistä asioista saisi puhua muut kuin Opetushallituksen asiantuntijat?
Opettajat ovat asiantuntijoita, he ovat niitä, joiden pitäisi laatia opetussuunnitelma – heillä on asiantuntemus.
Opettajat eivät uskalla esittää kritiikkiä
Opettajankokouksissa kouluissa kiltit, useimmiten naisopettajat, eivät kokemukseni mukaan kritisoi mitään. Sehän olisi epälojaalia työnantajaa kohden. Pienissä ryhmissä ja kahdestaan puhutaan sitten, miten asia on. Kokemukseni mukaan tietotekniikka ei aina toimi, välkkyvä lila valo älytauluilla voi rasittaa oppilaiden silmiä.
Digitalisaatio ei ole itseisarvo. Huonosti toimivat laitteet ja oppimispelit, joissa yhdistellään hölmöjä lauseita toisiin, voivat olla ajankulua, mutta tukevatko ne oppimista?
Mitkään resurssit eivät riitä, jos rahoja ei suunnata oikein
Sote-alueita eivät kiinnosta muu kuin koulujen budjetit. Siinä ollaan vaikean yhtälön edessä, jos rahaa ei riitä sekä kouluavustajiin että uusiin digilaitteistoihin. Pitäisikö opettajilta kysyä, mitä he haluavat? Vai tulevatko hankintapäätökset ylempää? Ehkä rehtoreillakaan ei ole niihin sanomista.
Koulujen rehtoreiden täytyy huolehtia siitä, että kaikki digitaaliset oppisisällöt, jotka aiotaan hankkia, tarkastetaan etukäteen. Niiden pitää olla laadukkaita, sanamuotoiluiltaan selkeitä ja ymmärrettäviä. Niiden pitää hyödyttää asian oppimista, jos niitä hankitaan. Hyvä oppikirja päihittää moninkertaisesti huonot digitaaliset oppisisällöt.
Itseohjautuvuus on hyvä, mutta erittäin haastava tavoite
Itseohjautuvuus, eli oppimaan oppiminen on haastavaa aikuisellekin. Tiedon etsiminen vaatii aikuisen valvontaa. Oppimisen tukea tarvitsevien oppilaiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että aikuisen on oltava vieressä neuvomassa ja ohjaamassa, mistä tarvittavaa tietoa voi etsiä. Silloin vaadittaisiin vähintään viisi opettajaa luokkaa kohden, tähän eivät määrärahat riitä.
Lukiolaiselta voi edellyttää itseohjautuvuuden harjoittelua, myös yläkouluikäiselle se voi olla vaikeaa, he eivät hahmota tietotulvasta, mikä on oleellista ja oikeaa tietoa.
Opettajat ovat opiskelleet tätä varten viidestä kuuteen vuotta, että he voisivat auttaa oleellisen tiedon löytämisessä. Nyt tätä ei enää tarvita – kuka tahansa voi sanoa: hae internetistä. Ai, etkö löytänyt miljoonan tuloksen joukosta?
Opettajat uupuvat vaatimuksista
Opettajille vain esitellään uudet hankkeet hienoina keksintöinä ja he ottavat kaiken vastaan ja yrittävät selviytyä, mutta monet uupuvat. He ovat opetussuunnitelman ja vanhempien vaatimusten ristipaineessa. Esimerkiksi yläasteella opettajan ottaessa tukiopetuksen puheeksi syysloman jälkeen, huoltajat ovat usein sitä mieltä, etteivät halua pakottaa lasta viipymään koulussa pidempään tai opiskelemaan muualla kuin omassa luokassaan. Sitten on huhtikuun lähestyessä yhtäkkiä kauhea hätä saada oppimisen tukea, kun neloset uhkaavat … tämä toistuu vuodesta toiseen. Harvat huoltajat uskovat kokenutta opettajaa.
Eräs opettajakollega sanoi kerran: Jos ei mennä eteenpäin, mennään taaksepäin. Ehkä nyt pitäisi tässä vauhdissa mennä pari askelta taaksepäin. Kännyköitä luokassa ei pidä sallia kuin poikkeustapauksissa. Oppilaat ovat niin nenä kiinni kännyköissään, että he tuntevat jo eroahdistusta, jos kännykät ovat hetkenkin poissa käsistä. Kännyköitä oppilaat voivat käyttää myös väärin, esimerkiksi muiden kiusaamiseen. Koulun pitää olla rauhoittumisen paikka.
Tehdään analyysi siitä, mikä säilytetään entisistä hyvistä käytänteistä
Mietitään, mikä on muuttunut – mitä on tehty eri tavalla, kuin ennen. Mikä on mennyt pieleen? Lopetetaan ihmettely ja todetaan, että on tehty virhevalintoja.
Vaatimustaso ei ole laskenut hienossa opetussuunnitelmassa, mutta vaatimustaso on laskenut oppilaiden osaamisessa.
Opettajat eivät ole mitään taikatemppujen tekijöitä. Jos kaikki asiat vain nopeasti käydään läpi, osa oppilaista putoaa kärryiltä, koska ei ole mahdollista jankata asioita, kun jo seuraava aukeama pitää opettaa. Koska oppimisen tukea: tukiopetustunteja, kouluavustajia tai erityistä tukea ei ole tarpeeksi, opettajat antavat osan oppilaista vain olla ja menevät eteenpäin. Opettajatkaan eivät aina jaksa jäädä antamaan tukiopetustunteja, niistä maksetaan tosi vähän, tai se on ajallisesti mahdotonta, koska heillä on muita tunteja.
Oppiminen on mukavaa, kun onnistuu ja saavuttaa jotain
Liian paljon pyritään miellyttämään oppilaita, kaiken pitäisi olla vain mukavaa, ettei vaadita oppilailta mitään. Viedäänkö tässä oppilailta myös onnistumisen kokemus, jos ei vaadita mitään? Oppilaille on samantekevää, miten he suoriutuvat. Wilman muotoilemat lauseet todistuksissa eivät kerro oikeastaan mitään*. Oppilaiden osaamisen vaatimustasoa pitää nostaa ja myös huolehtia, että kaikki ovat tehneet annetut tehtävät.
Numeroarvostelu alkoi aiemmin vasta kuudennelta luokalta, se oli liian myöhään. Onneksi tässä asiassa Opetushallitus kuunteli vanhempia ja muutti asian vuonna 2020, siis jotain positiivista. Numeroarvostelu alkaa nykyisin neljänneltä luokalta, mikä on ihan hyvä. Kolmessa vuodessa oppilas ehtii jo asennoitua: tätä tämä koulu nyt on.
Ennen oppilaista jokainen oli yleensä hyvä jossakin – kuka matematiikassa, kuka urheilussa, kuka kirjoittamisessa, kuka englannin kielessä. Oppilaille pitää antaa ilo oppimisesta ja onnistumisesta, minkä hyvät arvosanat tuovat. Epäonnistuminenkin on sallittua, jokainen on hyvä jossakin ja voi päästä yhteiskunnan huipulle saakka – kuten moni on päässytkin.
Suomi ja PISA- tutkimukset
Äidinkielen ja erityisesti matematiikan osaamisen taso on pudonnut. PISA- tutkimuksissa taso on laskenut koko ajan. Nyt tämä vain hyväksytään, viimeksi toissapäivänä kuulin sanottavan uutisissa, että taso ei ole vielä huono, olemme keskitasolla. Ennen olimme huipulla ja ylpeitä suomalaisesta koulusta! Seuraavaksi sanotaan tietysti, että PISA- tutkimukset ovat huonoja, eivätkä mittaa oikeita asioita.
Tärkeimmät ala-asteella opetettavat asiat
Helsingin yliopiston Leea Lakka mietti webinaarissa 8.3.2023* miksi toiset kiinnostuvat lukemisesta, toiset eivät. Tärkeintä ala-asteella ovat äidinkieli, siis sujuva lukutaito, englannin kieli, ympäristötieto ja matematiikka. Kaikki muu tämän lisäksi on tietysti plussaa, mutta nämä ovat tärkeimmät.
Matematiikassa ala-asteella pitää tarkkaan miettiä uudestaan, mitä asioita pidetään niin tärkeinä, että niitä on syytä kerrata useaan kertaan. Mitkä opetettavat kokonaisuudet pitäisi joko jättää pois tai siirtää yläasteelle tai jopa lukioon? Näin äkkiseltään mietittynä tietysti peruslaskutoimitusten ja myös päässälaskun sujuva osaaminen erityisesti lukualueella 0-20 pitää hallita. Kymppiparit, lukujen hajottaminen, kertotaulun ulkoa muistaminen ja kellonaikojen osaaminen on tärkeää.
Kuinka moni aikuinen suoriutuu nopeasti laskutehtävästä: on luvattu, että Ski-bussi tulee pysäkiltä hakemaan tunti ja 25 minuuttia ennen lentokoneen lähtöaikaa. Mihin aikaan bussin pitäisi tulla, jos koneen lähtöaika on 12.05? Jaaha – kauanko kesti miettiä? Näihin matematiikan aihealueisiin palaan seuraavassa blogissani. Olen asiantuntija – koska olen opettaja ja koska pidän matematiikasta.
Näiden esiin nostamieni asioiden kautta toivoisin, että koulua ja siihen liittyvää opetusrauhaa tarkasteltaisiin kriittisemmin.
*https://www.oph.fi/fi/kehittaminen-ja-kansainvalisyys/kansalliset-verkostot-ja-hankkeet
* Helsingin Sanomat, 4.3.2023, Ilkka Hemmilä: Opetushallitus on vieraantunut peruskoulujen arjesta, sanoo tutkija.
*Kari Uusikylä, blogi 10.5.2019, Koulu ei ole humpuukiteltta
*is.fi, 29.9.2020, Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen: ”Joka näin väittää, ei tunne yhtään lasten maailmaa”
*is.fi, 18.1.2023, Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen: ”Suomen kouluja jäytää hälyttävä trendi”
*is.fi, 4.2.2023, Heini Särkkä: Aino Saarinen teki tutkimuksen, joka aiheutti valtavan kohun – hän kertoo, mitä ajattelee koulusta juuri nyt
*Wilma – oppilaitosten työ- ja viestintäjärjestelmä
*Väitöskirjatutkija Leea Lakka 8.3.2023: Mistä lukijuus on tehty?