Tänään on yksinhuoltajien päivä.  En odota kahvia saavani sänkyyn tarjoiltuna – mutta nostetaan tietoisuutta siitä millaista yksinhuoltajuus konkreettisesti on.

Yksinhuoltajaperheköyhyys on aihe, josta olen aloittanut monta kertaa kirjoittamaan, mutta ahdistus on noussut kirjoittaessa, olen lopettanut kesken ja lähettänyt tekstin bittiavaruuteen.  Miksi aiheesta kirjoittaminen on vaikeaa?  Häpeä, leimautumisen pelko ja luokittelu ovat jättäneet jälkensä.  En puhu etäisestä ilmiöstä, vaan omasta kokemuksestani. 

Lapseni ovat nyt 11, 16, 18 ja 21 vuotta.  Kaksi vanhinta ovat lentäneet pesästä ja intensiiviset pikkulapsiajat ovat jääneet taakse.  Kyynel nousee silmään, kun ajattelen mistä olen puskenut läpi – aina hymyillen parhaani mukaan.

Köyhyys leimaa ihmistä

Erityisesti lapsiperheköyhyys on stigmatisoivaa.  Teimme aloitteen ilmaisista aamupaloista peruskouluihin.  Palaute oli osittain todella julmaa.  Perheet, joissa aamupalan aikaan saaminen lapsille rahallisesti, ajallisesti tai jaksamisen osalta on arjen haaste, haukuttiin sanoja säästelemättä.

Itse valitsin hoitaa lapset kotona, toimien yhtäaikaa mikroyrittäjänä ja vapaaehtoistyöntekijänä, joten voi sanoa, että valitsin köyhyyden, kun en pyrkinyt pienten lasten huollon ohella “oikeisiin töihin”.  Koen kantaneeni korren yhteiskunnalliseen kekoon, mutta siitä huolimatta sattuu aina, kun törmään ennakkoluuloihin, jotka liittyvät yksinhuoltajuuteen tai lapsiperheköyhyyteen.  Olen kokenut muiden näkevän minut epäonnistuneena ja tunnen myötätuntoa kaikkia muita yksinhuoltajia kohtaan, jotka taistelevat saman pärjäämisen ja hyväksynnän kierteessä väsyneinä. 

Olen pelännyt leimautuvani laiskaksi ja ihmiseksi, joka ei osallistu yhteiskunnan toimintojen ylläpitoon, vaan kuluttaa niitä

Tämä ajatus on saanut minut kerta toisensa jälkeen ylisuoriutumaan ja tekemään töitä 24/7.  Kenenkään ei pitäisi joutua elämään sellaisessa paineessa.  Viiden hengen pyykkien, ruoan, koulutehtävien, talon lämmittämisen, harrastuksiin kuskaamisen ja muiden kotitöiden lisäksi yritin parhaani suoriutua yhteiskunnan silmissä kelvolliseksi yksilöksi.  Vaikka en itse ajattele näin muista, niin kollektiivinen paine on musertava. 

Muistan kun lapseni luokalla kerättiin leirikoulurahoja ja minulla eivät rahat riittäneet edes sähkölaskuun, pyysin maksuaikaa muilta vanhemmilta.  Siitä syntyi kuulemma kilometrin pituinen ketju Wilmaan, jota en koskaan käynyt katsomassa.  Kuulin, että siellä vuoroin puolusteltiin tilannettani ja vuoroin haukuttiin kykenemättömyyttäni hoitaa raha-asioita niin, että minulla jäisi vuosittain 200 euroa sivuun.  En jaksanut lukea ketjua, enkä tänä päivänä tiedä ketkä olivat puolellani ja ketkä vastaan.  Lapset koulussa saivat myös tietää ketjusta ja siitä, että pyysin leirikoulumaksuun maksuaikaa kostautui lapselleni kiusaamista koulussa.

Lopulta sain laskun maksettua kuten lupasin hieman myöhässä, mutta vahinko oli jo tapahtunut

Lopputulema oli se, että en kyennyt voivani luottaa enää kehenkään muihin kuin hyvin läheisiin ystäviini, tilanteesta muodostui niin ahdistava.  Enkä missään vaiheessa edes ollut sanonut, etten maksaisi, vaan tarvitsin vain maksuaikaa.  Kun on köyhä, ei jää mitään sivuun, vaan kulutus saavuttaa pisteen, jossa raha ei enää riitä ruokaan.  Silloin ei voi laittaa vähääkään syrjään ja jokainen lasku maksetaan vasta viime hetkellä, tai vähän sen jälkeen.  Tällaista tilannetta ei pitäisi joutua häpeämään kukaan.  Taloudellinen epätasapaino tai epäonnistuminen ovat niin raskaita asioita, että niitä voi olla vaikea jaksaa kantaa.

Ihmisen yksi perimmäisistä haluista on saada olla tarpeellinen yhteisössä

Jos tarpeellisuus mitataan vain rahassa tulee yksinhuoltajista hyödyttömiä.  Suurin osa ihmisistä tunnustaa vanhemmuuden merkityksen, mutta ei nähdä tarvetta järjestää helpostusta arkeen ilman lastensuojelun asiakkuutta.  Kukaan ei halua tuntea olevansa hyödytön ja avun pyytämiseen lastensuojelusta on suuri kynnys.

Olemme yhteiskunta – yhteisö

Täällä on vahvempia ja heikompia yksilöitä eri ominaisuuksin vertailtuna.  Kaikkien ihmisarvo on yhtäläinen.  Meidän tulee tukea niitä jotka ovat heikommassa asemassa hankkimaan toimeentuloa, esimerkiksi fyysisistä, henkisistä tai sosiaalisista syistä.  Me, jotka pystymme auttamaan toisia, teemme sen kiitollisuudella siitä, että meillä on hyvä kunto ja annetut resurssit yhteisöllisyyteen ja me, jotka syystä taikka toisesta tarvitsemme tukea elämän tilanteeseemme.  Puhun tarkoituksellisesti jakolinjan molemmin puolin käyttäen pronomiinia me, sillä olen kokenut eri elämänvaiheissa sekä avuntarvitsijan, että auttajan roolin.  Olen ollut äärimmäisen köyhä, epäonnistunut, monilapsinen yrittäjä.  Nyt kun minulla on talous vihdoin tasapainossa, minulla on voimia tehdä toimeentuloa itseni lisäksi myös apua tarvitseville.

En halua luokitella muita, vaan teen tätä luokittelua itsessäni.  Olen tuntenut erilaisia huonommuuden tunteita ja nyt jälkeenpäin, kun elämäntilanteet ovat muuttuneet ja näen silloisen itseni etäämmältä, toivoisin ettei kukaan joutuisi tuntemaan samanlaisia turhia ahdistuksen tunteita.

Minun näkemykseni on, että vahvemman tulisi auttaa, tukea ja puolustaa heikompaa

Näin minä myös pyrin itse käytännössä tekemään.  Ei tarvittu paljoa, että nousimme taloudelisesti plussan puolelle.  Siihen riitti osa-aikainen palkka ja se, että kaksi vanhempaa lasta muuttivat pois kotoa.

Usein puhutaan etuoikeutetuista.  Liikenteessä etuoikeutetut ajavat isoa tietä ja muut väistävät heitä.  Niin se on myös yhteiskunnassa.  Kuitenkin usein etuoikeutettujen on vaikea nähdä niiden ihmisten kokemuskenttään, jotka väistyvät heidän edestään sivukujille.  On luonnollinen reaktio ärsyyntyä siitä, että muut eivät auraa uriaan yhtä suoraan ja säntillisesti ja vaikea nähdä tieltä väistyvien polkujen kivisyyttä.  Jos reaktio jää päälle, eikä tasoitu on se kuitenkin vahingollinen. 

Richsplaining eli suomenkielen oloiseen asuun väännettynä richspleinaus tarkoittaa sitä, että hyvissä taloudellisissa oloissa ikänsä elänyt ihminen ei pysty koskaan todella kuvittelemaan ja ymmärtämään köyhän elämää ja tekee oletuksia, jotka eivät ole todellisuutta.  Jos ajat etuoikeutettua väylää, muista silti ottaa huomioon muut, sillä kaikki yhdessä teemme yhteiskunnasta joko hyvin tai huonosti voivan.

Miten asiat olisivat paremmin?

Minusta tuntuu, että juurikin leima on tehnyt asioiden hoidosta vielä moninverroin vaikeampaa.  Se mihin jokainen voi vaikuttaa, on avartaa omaa näkemystään yksinhuoltajuuteen ja köyhyyteen liittyen.  Yhteiskunnallisesti yksinhuoltajien tukeminen on tarpeen ilman, että he joutuvat hakemaan apua lastensuojelun kautta, joka jälleen kerran on erittäin stigmatisoivaa.  Aloitteet, kuten ilmainen aamupala kouluihin helpottavat arkea, jossa kaikki on yhden aikuisen varassa.

Yhteiskunta tarvitsee lapsia, lapset ovat tulevaisuus.  Yhä useampi perhe on yh-perhe.  Meidän pitää tukea vanhempia jaksamaan kasvatustyön haasteita ja arkea, etteivät he jää yksin.

 

**** **** **** ****

Näin kuntavaalien alla suosittelen tutustumaan oman kuntasi yksinhuoltaja ehdokkaisiin (puolueeseen katsomatta).  He kaikkein todennäköisimmin ajavat myös kuntapäätöksen teossa yksinhuoltajien etuja.  Laitan tähän vielä kuvan vasemmiston yh-tehovanhemmista <3