Pitäisikö ”suomettumis” sanan olla vainaja?
Tämän päivänä (la 16.11.24) Hesarissa on (sivulla A18) Heikki Aittokosken poikeuksellisen typerä ”Kommentti”puheenvuoro otsikolla ”Suomettuminen on vainaja, joka ei suostu kuolemaan” Aittokoski on Hesarin omaa väkeä, työskentelee lehden ulkomaan-toimituksessa.
Aittokosken ajatukset on saanut liikkeelle se, että ”Saksan hallituspiireissä on aprikoitu Ukrainalle yhdeksi vaihtoehdoksi ’Suomen mallia’, jotta Venäjän hyökkäyssota saataisiin loppumaan”.
Lähtökohta tarjoaisi valppaalle ulkomaan-toimittajalle todella oivallisen mahdollisuuden pohdiskella, missä määrin saksalaisten nyt tarjoama ”Suomen malli” todella voisi olla tai ei voisi olla Ukrainan sodan lopettamiseksi käyttökelpoinen. Sitä Aittokoski ei juurikaan tee. Hän on monille pakkomielteeksi muuttuneen suomettumis-ajatusfiksaation lumoissa ja pulputtaa sitä.
Saksalaiset tarkoittanevat, että yhtenä rauhanehtona Ukrainan sodassa voisi olla se, että Ukraina jäisi geopoliittisesti ja sotilaallisesti liittoutumattomaksi maaksi, siis Nato-jäsenyyden ulkopuolelle kuten Suomi oli vuodet 1945-2022, ainakin määräajaksi. En usko, että saksalaiset ovat nyt Suomen mallilla tarkoittaneet juuri mitään muuta.
Jutun suuri kuva, jossa tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Breznev kävelevät rinta rinnan Helsingin Ety-kokouksen yhteydessä vuonna 1975 antaa kuitenkin ymmärtää, että Ukrainalle Suomen malli tarkoittaisi lähitulevaisuudessa presidentti Zelenskyin ystävällistä kävelyä Vladimir Putinin rinnalla. Ajatus on absurdi, ja tuon kuvan käyttö hipoo journalistista sopivuutta. Kuva tuossa kontekstissa on mauton, kuten koko Kommentti.
On totta, että sanalla ”suomettuminen” on saksalainen alkuperä. 1950/60- lukujen vaihteessa Berliinin vapaan yliopiston professori Richard Löwenthal kuuluu käyttäneen sitä ja sen nappasivat silloin liittokansleri Willy Brandtin vastustajat arvostellessaan hänen uutta Ostpolitik-nimellä tunnettua linjaansa. Brandt tuomitsi sanan käytön suomalaisia loukkaavana, koska silloisessa keskustelussa ”suomettumisella” tarkoitettiin Suomen muka tarpeetonta ja liiallista myöntymistä Neuvostoliiton vaatimuksiin.
Omasta mielestäni, samoin kuin Willy Brandtin mielestä, Suomen ulkopolitiikkaa kylmän sodan vuosina ei voida järkevästi kutsua ”suomettueeksi” tuossa edellä mainitussa mielessä. Minusta Suomen historia noilta vuosilta ei ole ainoastaan selviytymistarina, vaan aivan fantastinen menestystarina. Suomalaisten ei kuitenkaan kannata siitä ylpistyä, sillä menestys johtui vain osaksi omasta fiksuudestamme; paljosta saamme kiittää niin sanoakseni tähtitaivaan asentoa Suomen ulkopuolella.
Kun presidentti Paasikiven johdolla vuosina 1944-1948 Suomessa omaksuttiin uutta idänpolitiikka, joka kiteytyi vuonna 1948 Neuvostoliiton kanssa solmittuun YYA-sopimukseen, Paasikivi teki suomalaisten kanssa hyvin vaikeasti ymmärrettävän, mutta tärkeän sanattoman sopimuksen. Sen sisältö oli suunnilleen seuraava: Me emme hyväksy Neuvostoliiton epädemokraattista hallintojärjestelmää, mutta jos Neuvostoliitto kunnioittaa meidän maamme poliittista järjestelmää ja maamme suvereenisuutta, niin solmimamme YYA-sopimuksen määrittelemä geopoliittinen liittoutumattomuus on pieni hinta siitä, että voimme harjoittaa molemmin puolin edullista kauppavaihtoa ja muuta taloudellista toimintaa. Sopimuksen vaikein osa on se, joka velvoittaa sekä maamme poliittisia toimijoita että maamme vapaata, riippumatonta ja itsenäistä mediaa: heidän tulee ymmärtää YYA-sopimuksen välttämättömyys ja pidättäytyä maamme suhteita vahingoittavasta ”neulanpistopolitiikasta”.
Käyttikö Urho Kekkonen liian rajuja keinoja vartioidessaan tätä Paasikiven perintöä on asia, johon en ota kantaa. Sama koskee Mauno Koiviston kautta ennen Neuvostoliiton romahdusta.
Olen ajatellut – ehkä virheellisesti? – että jos ”suomettumisen” käsitettä on välttämättä käytettävä kylmän sodan vuosiin liittyvänä negatiivisesti arvoladattuna käsitteenä, niin se ehkä sopii nimikkeeksi sille epärehelliselle nuoleskelun ja epäreilun pyrkyryyden kulttuurille, jota näytti ikäänkuin lainomaisesti liittyvän maamme täysin perustellun ja viisaan idänpolitiikan kylkeen. Sitä oli paljon ja se näkyi monin tavoin, joita tässä ei ole tarve eritellä. Sille tavallaan antoi tilan ja mahdollisuuden se aikanaan ”loiskiehunnaksi” kutsuttu esiintymien ja kirjoittelu, jossa ei ollut sisäistetty loppuun asti Paasikiven suomalaisten kanssa tekemää sopimusta.
Kun Aittokoski sanoo, että ”käytännössä Suomen malli ja suomettuminen ovat synonyymeja”, niin hän sanoo jotakin, joka on historiallisesti täysin tolkutonta. Ja hänen ajatuksensa liikkuvat aivan liian vilkkaasti kun hän heti perään sanoo: ”Tulitauko tai pysyvämpi rauha vailla turvatakuita merkitsisi Ukrainan jäämistä Venäjän oikkujen armoille.”
Ukrainan sotaan ja rauhanpyrkimyksiin liittyen on puhuttu Suomen mallin lisäksi ainakin Saksan mallista, Korean mallista ja Itävallan mallista. Niitä voisi kehitellä muitakin, esim. Pohjois-Irlannin mallin ja kaikki Kaukaasian jäätyneet konfliktit. Kaikkien näiden mallien kohdalla on kysymys aivan spesifeistä historioista, jotka johtivat konfliktin jäätymiseen, sodan loppumiseen, mutta eriasteiseen jännityksen jatkumiseen.
HS-Kommentillaan Heikki Aittokoski ei tehnyt palvelusta sen paremmin Ukrainan sodan rauhanpyrkimysten ymmärtämiselle kuin kotimaisen suomettumis-keskustelun tolkullistamisellekaan.