Timo Vihavainen on Venäjän tutkimuksen täysinpalvellut professori Helsingin yliopistosta. Hän on Kanava-lehden säännöllinen kolumnisti. Viimeisessä Kanavassa no 7/2024 hän kirjoittaa otsikolla ” Takaisin reaalipolitiikkaan”.
Juttu on poikkeuksellisen tervejärkinen tässä meidän nykyajassamme ja varsinkin nyky-Suomessa, jossa maamme liittyminen Naton jäseneksi, mikä sinänsä oli poliittisesti loogista, tervejärkistä ja oikea ratkaisu, on johtanut ihmiset unohtamaan, että turvallisuuspolitiikassa politiikka on jo vuosikymmeniä ollut paljon tärkeämpi elementti kuin puolustuskyky ja sen pelotevaikutus.
Vihavainen muistelee, että vuonna 1961 Nikita Hrustsov julisti Neuvostoliiton siirtyvän vuoteen 1980 mennessä sosialistisesta järjestelmästä kommunismiin. Noiden Hrustsovin käyttämien käsitteiden takana oli käsitys, että sosialismilla tarkoitetaan yhteiskuntaa, jossa jokainen saa ansioidensa mukaan ja kommunismilla yhteiskuntaa, jossa jokainen saa tarpeidensa mukaan.
Määritelmät olivat kommunisteja paljon laajemmissa sosialisti-piireissä suosittua ortodoksi-marxismia, joka on peräisin Friedrich Engelsin postuumisti julkistamasta Karl Marxin teoksesta ”Gothan ohjelman arvostelua”.
Hrustsov selitti sosialismin tulevan voittamaan sen ja kapitalismin välisessä kilpailussa nimenomaan tarjoamansa esimerkin voimalla. Olettamus oli, että rauhanomainen rinnakkainelo toimisi lainomaisesti yhteiskunta-poliittisena maailman-järjestelmänä esiintyvän kommunistisen leirin hyväksi. Tulevaisuus kuuluisi sille ja se tulisi hautaamaan vanhan maailman.
”Tosiasiassa kommunismin rakentamisen projekti romahti jo alkumetreillä, vaikka sen nimeen vannottiin aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.” toteaa Vihavainen. ”Komeasti julistettu rauhanomainen rinnakkaiselo ei estänyt Neuvostoliiton interventioita ja sijaissotia (so called proxy wars, KS) ympäri maailmaa.”, toteaa Vihavainen edelleen.
Neuvostoliittohan ei kuitenkaan epäonnistunut lopulta näiden käymiensä sijaissotien (siis ns. vallankumouksen viennin) vuoksi, vaan oman yhteiskuntansa sisäisen kehityksen tai paremminkin sen kehityksen puutteen vuoksi. Puuttui demokratia, ja puuttui avoimuus.
Vihavainen toteaa tämän näin: ”Julistamassaan kilpailussa pöyhkeän haastajan voitiin ennen pitkää todeta jäävän yhä yhä kauemmas liberaaalin lännen taa ja viimein tosiasiat tunnustettiin ja kylmä sota lopetettiin.”
Missä asiassa oli jääty yhä kauemmas ”liberaalin lännen” taa? Talouden tehokkuudessa ja tuottavuudessa! Mitä merkitsi tosiasioiden tunnustaminen? Juuri sitä, rehellisyyttä sekä sisä- että ulkopolitiikassa.
”Kun tuo suuri murros alkoi Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatsovin tapaamisesta Reykjavikissa vuonna 1986 todettiin, ettei maailmanpolitiikka voi enää olla pelkästään suurvaltojen nollasummapeliä. Ihmiskunnalla on elintärkeitä yhteisiä intressejä, jotka ovat ydinsodan syttymisen ja luonnon saastumisen estäminen.”
”Tätä nimitettiin myös yleisinhimillisten arvojen tunnustamiseksi. Se oli reaalipolitiikan voitto ideologiasta”
Kannattaa kiinnittää huomio Vihavaisen sanavalintoihin. Joku toinen olisi voinut todeta, että että se oli ihanteiden (tai ideologian) voitto reaalipolitiikasta. Tämän päivään suuri kysymys onkin, mikä on reaalipolitiikkaa?
Suomen uusi tasavallan presidentti Alexander Stubb tuntuu tiedostaneen tämän kysymyksen keskeisyyden. Sitä ilmentää hänen lanseeraamansa käsite Suomen ulkopolitiikan linjaksi ja kuvaamaan samalla hänen omaa ajatteluaan: ”arvopohjainen realismi”.
Vihavainen toteaa, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen lännen ulkopolitiikka muuttui entistä ideologisemmaksi liberaalin demokratian merkeissä. Se on nyt saanut vastaansa mahtavan Brics-ryhmittymän, joka on hajanainen, mutta vastustaa euroatlantisen lännen valtapyrkimyksiä.
”Vuoden 1986 Reykjavikin kokouksessa todettuihin yleisinhimillisiin arvoihin ei viime vuosina ole vedottu enää miltään taholta. Sen sijaan on pahaenteisesti laskettu voimasuhteita ja rakennettu valtavia arsenaaleja sekä tavanomaisia että ydinaseita.”
Minun nähdäkseni erittäin suuri ongelma on lännen poliittinen retoriikka, jota media toistaa päivittäin ajattelemattomasti. Puhutaan läntistä arvoista kun tarkoitetaan sääntöperäistä maailmanjärjestystä ja sen pohjalla olevia arvoja kuten demokratiaa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja kaikkien valtioiden suvereniteetin kunnioittamista.
Tuo arvopohja on kirjattu YK:n peruskirjaan ja lukemattomiin kansainvälisiin sopimuksiin, joita on solmittu YK-järjestelmän puitteissa 1960-luvulta alkaen. Se ei ole läntinen sopimusjärjestelmä vaan universaali sopimusjärjestelmä. Lännessä media ja politiikka ampuu omaan jalkaansa puhuessaan siitä läntisinä arvoina.
Vihavainen läksyttää lännen ns. realismia: ”Ukrainassa lännen ideologinen periaatepolitiikka näyttää yhä jääneen määrääväksi. Venäjä olisi sen mukaan eristettävä muusta maailmasta ja pakotettava luovuttamaan takaisin kaikki laittomat valloituksensa. Tämä ei kuitenkaan ole osoittautunut mahdolliseksi. Asian on ratkaissut lännen vaikutusvaltaa vastustavien Brics-maiden rintama.”
Vihavainen tuntuu ajattelevan Bismarkin tavoin, jonka sanomaksi väitetään lausetta: ”Politiikka on mahdollisen taitamista”. Ehkä arvopohjaista realismia olisi lähteä liikkeelle siitä, että ihmiset ja ihmishenki ovat kaikkialla maailmassa ja kaikissa maissa yhtä arvokkaita. Siksi:
”Nyt olisi korkea aika priorisoida kaikkialla sodan hylkäämistä politiikan välineenä. . . Venäjän ja Ukrainan sodan jatkaminen lupaa vain turhia uhrauksia ilman toivottua lopputulosta. Israelin operaatio Gazassa on tutkimusten mukaan vain vahvistanut Hamasin suosiota palestiinalaisväestön piirissä ja vahingoittanut Yhdysvaltojen mainetta kaikkialla arabimaailmassa.”
Vihavainen toteaa mielestäni oikeasti realistisesti, että läntinen maailma on tällä vuosisadalla menettämässä yliotteensa maailmanpolitiikasta. Se on hänen mielestään megatrendi, jota ei voi muuttaa. Jos sitä ei voi muuttaa, niin siihen on sopeuduttava. Minusta se tarkoittaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ottamista vakavasti; sen ymmärtämistä että se on universaali järjestys, ei läntinen järjestys.
Artikkelinsa Vihavainen päättää kehotukseen: ”Nyt tarvittaisiin uutta, koko maailman Etykiä.” Tämän kehotuksen takana on tietysti se, että ensi vuosi on Helsingin vuoden 1975 Ety-kokouksen 50 v juhlavuosi ja Suomi on joka tapauksessa ensi vuonna Etyj:n puheenjohtajamaa.
Yhdyn täydestä sydämestäni Vihavaisen toteamukseen: ”Jo pelkkä prosessi tuollaisen kokouksen aikaansaamiseksi voisi viestiä maailman valtioiden halusta kunnioittaa yleisinhimillisiä arvoja ja siten vähentää katastrofien vaaraa.”
Ensi vuonna Etyk:n juhlavuosi tarjoaa Suomelle poikkeuksellisen upean mahdollisuuden panna liikkeelle kansainvälinen prosessi tuollaisen globaalin turvallisuus- ja yhteistyö-kokouksen aikaansaamiseksi. Toivottavasti siihen mahdollisuuteen tartutaan!
Suomella on oikeasti mahdollisuus panna koko maailma miettimään, mikä on tänä päivänä reaalipolitiikka ja mikä ei.