Pojallani on menossa kiivas Angry Birds -vaihe. Viime vuonna julkaistu elokuva possujen ja lintujen vihanpidon synnystä on pyörinyt DVD -soittimessa ahkerasti. Olen katsonut leffan pojan ohella ainakin toistakymmentä kertaa. Niille jotka eivät tunne teosta, juoni on tämä: Possut tulevat Lintusaarelle, jossa ei pidetä vihaisuudesta. Sirkustemppuja esittäen possut kiemurtelevat sisään yhteisöön ja lopulta vievät lintujen munat. Tarinan päähenkilö, kroonisesta vihaisuudesta kärsiva Herra Red, näkee tietenkin possujen aikeet, mutta joutuu turhasta vihanpidosta syytettynä yhteisönsä hyljeksimäksi. Kun possut ovat toteuttaneet munavarkautensa, saarelaiset ottavat hatun kouraansa ja ryhtyvät vihaisen Herra Redin johdolla taisteluun possuja vastaan.
Kun elokuva ilmestyi, sen kohuttiin sisältävän maahanmuuttokriittisiä elementtejä, joka juonesta päätellen ei tietenkään ole kaukaa haettua. Tällä kertaa possut kuitenkin tulivat yhteisöön alunperinkin aikeenaan syödä lintujen jälkikasvu; he eivät hakeneet turvaa terrorin, murhien ja ihmisoikeusloukkausten vuoksi. Ei, maahanmuuttokritiikki olisi liian helppo tulkinta aivan mainiosta elokuvasta. Minäpä kerron kuinka se oikeasti menee.
Possut ovat liikemiehiä, jotka kuningas Mutaparran avulla haluavat viedä linnuilta, omaa kolesteroliaan kohottaakseen, kaiken millä on väliä. Kuninkaalla on mukanaan joukko pölhöjä serkkuja, mm. Juha, Petteri ja Timo, joiden avulla suunnitelmaa toteutetaan. Linnut ovat meitä tavallisia tolkun ihmisiä, jotka haluamme vain elää elämäämme. Meidän keskuudessamme asiat ratkotaan keskustelemalla, turhaa vihaisuutta välttäen, paitsi netissä. Ja kännissä. Tätä hyväntahtoisuutta hyväksikäyttäen liikemiehet, nuo pyylevät porsaat, vievät meiltä munamme. Mutta kuten sanoin, tätä eivät kaikki yhteisössä kuitenkaan niele. Yksi vihainen lintu näkee mitä on tapahtumassa, mutta hänet leimataan muiden lintujen toimesta oitis toiseksi ääripääksi. Sitten se tapahtuu.
Liikemiehet järjestävät suuren discoillan. Linnut bailaavat kuin viimeistä päivää ja samaan aikaan possut raahaavat laivaan munia, sähköverkkoja, junia ja kokonaisia sairaanhoitopiirejä. Kun laiva on lastattu, kuningas Mutaparta kiittää vieraanvaraisuudesta ja räjäyttää taivaantuuliin saaren maamerkin, Mahtikotkan patsaan. Viimein juhlivat linnut havahtuvat ja palaavat krapuloissaan yhteisönsä raunioille. Uusi lastensairaalakin tuli rakennettua ihan turhaan, sillä lapsia ei enää ole. Eikä mitään muutakaan.
Lopulta linnut suuttuvat. Niin kuin suuttui Antti Rinne Lohjalla. Tai siis, linnut suuttuivat ihan oikeasti. He purjehtivat possujen pesäpaikkaan Caymansaarille, pommittivat koko saaren päreiksi ja veivät kuninkaan linnasta sen mikä heille kuului. He pelastivat lapsensa ja tulevaisuutensa. He suuttuivat, viimeinkin, ja pitivät puoliaan. Heistä, tolkun linnuista, tuli toinen ääripää, sillä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta.
Tällä hetkellä, meidän saarellamme, discoilta on ylimmillään. Muutama vihainen, perustuslakifundamentalistiksi tai anarkistiksi leimattu, yrittää saada ääntään kuuluville basson jytinän yli, mutta nuo viekkaat porsaat lisäävät vain taustamelun volyymia. Villin juhlinnan lomassa kuningas Mutaparta kätyreineen vie meiltä kaiken ja purjehtii sen jälkeen maha pullollaan paratiisisaarelle. Ikävää, ettemme havahdu ajoissa. Olen pahoillani, että joudumme vielä suuttumaan ja taistelemaan siitä mikä meille kuuluu. Olisimme tyytyneet kohtuullisuuteen ja eläneet elämäämme, mutta se ei jo ennestään ylipainoisille possuille riitä; heille vain ihan liikaa on tarpeeksi.
Nyt on Isänpäivä. Jokaisen isän, äidin tai muun läheisen ensisijainen velvollisuus on huolehtia lapsistaan. Ilman lapsia meillä ei ole mitään. Joskus, lasten parhaaksi, on myös välillä suututtava. Siksi minä sanon nyt sinulle Mutaparta pölhöserkkuinesi: Minun muniani ei viedä!