Koska on suvi suloinen ja päällämme hehkuu käristyskupoli, sivuutan Juha Sipilän kesäparran sekä Suomi Areena -politiikkaviikon nostattaman kuohunnan ja kirjoitan juoksemisesta. En sano mitään edes n. 800 kesän aikana Välimereen hukkuneesta ihmisestä tätä mainintaa enempää, sillä minulla on nyt etuoikeuspäissäni tärkeämpää asiaa: Juoksin eilen yhtäjaksoisesti puolen tunnin ajan!
Jokin aika sitten tilanne oli vielä toinen. Osallistuin pitkän liikkumattomuuden jälkeen ohjattuun UKK -kävelytestiin, jonka tulos ei ollut huonoin mahdollinen, mutta selvästi alle ikäisteni miesten keskimääräisen tason. Tuolloin painoin 103 kiloa, vyötärönympärykseni oli 108 senttiä, verenpaine-, maksa-, munuais-, sokeri- ja kolesteroliarvoni olivat koholla ja voin todella pahoin. Olen luonnostani laihanlainen; painoin 17 -vuotiaana kutsuntatarkastuksessa, nykyisessä 188 sentin pituudessani, 63 -kiloa. Olin venähtänyt vauhdilla ja lihakset saapuivat kehooni vasta n. 30 -vuotiaana, jättäen tullessaan oven raolleen myös tomumajaani livahtavalle läskille. Joku voisi ajatella, että 103 kiloa ei ole mitään 188 senttiselle miehelle, mutta minulle se oli ja labrakokeet osoittivat, että kroppani oli aivan sekaisin. Joku voi olla reilusti ylipainoisenakin aivan terve. Minä en ole.
Ennen ensimmäisiä juoksuaskeleita olin treenannut vajaan vuoden verran kuntosalilla ja pohjustanut aerobista koettelemusta muutaman viikon kuntopyöräkuurilla. Jännityksestä huolimatta matka taittui yllättävän hyvin. Ensimmäinen lenkkini aikana juoksin n. 1,5 kilometriä kolmeen osaan jaettuna. Maltillisilla painoilla tehty pitkäjänteinen kyykkääminen oli valmistanut jalkojani juoksun rasituksiin erinomaisesti: Näiden 2-3 juoksukuukauteni aikana en ole kärsinyt ollenkaan jalkavaivoista, vaikka nykypainoni, n. 97 kiloa, ei ole ihanteellinen juoksua ajatellen. Myös aiemmin nilkasta revennyt nivelside on toiminut hyvin.
Olen treenannut juoksua maltilla, mutta kuntosaliin yhdistettynä harjoittelu on ollut melko kovaa. Kuntosalitreeni ja ruokaremontti laskivat painoni n. 98 kiloon ja vatsanympäryksen juuri alle suositellun 102 sentin rajan, mutta juoksun aloittamisen myötä rasva alkoi palaa vauhdilla; vaikka paino on laskenut juoksun myötä vain kilon, vyötärönympärys lähenee jo maagista 95 sentin rajaa. Koska minulla ei ole varaa ostella uusia housuja vain edestakaisin ramppaavan läskin vuoksi, on vyöhön ilmestynyt tiuhaan tahtiin uusia reikiä.
Eilinen 30 minuutin lenkki oli minulle merkittävä: Ensinnäkin se on varmasti pisin aika yhtämittaista juoksua koko aikuisikäni aikana. Ja vaikka matkaa taittui vain hiukan vajaat viisi kilometriä, minua ei sattunut mihinkään, en joutunut puuskuttamaan kuin hiukan viimeisen puolen kilometrin matkalla ja syke pysyi maltillisissa lukemissa. Koska en omista sykemittaria, olen pitänyt juoksuharjoittelun rasituksen tärkeimpänä kriteerinä hengittämisen helppoutta; silloin kun joutuu huohottamaan, mennään liian kovaa. Nyt maltoin pitää vauhdin mukavana, mikä ei aina ole helppoa.
Juoksu on selvästi urheilun kuningaslaji, mutta se on myös auttamattomasti ihan helvetin tylsää. Ja vaikka kirjoituksessani saattaa olla jonkinlaista hehkutuksen makua, voin tunnustaa ihan vilpittömästi, että vihaan juoksua. En lähde lenkille siksi, että se on mukavaa, vaan siksi, että haluan parempaan kuntoon. Ja vaikka tekstistä saattaa saada viboja jonkinlaisesta selviytymistarinasta, niin sitä se ei ole. Juoksu ja urheilu eivät ole osoitus siitä, että ihminen on ottanut itseään niskasta kiinni, vaan ennemminkin oire siitä, että ihminen jaksaa viimein tehdä jotain kunnolleen. Se kertoo, että ihminen on saapunut pisteeseen, jossa on valmis aloittamaan jotain uutta. Minun juoksuaskeleeni eivät ole esimerkki kenellekään.
Koska inhoan juoksua, etsin ilmiselvästi motivaatiota karisevista senteistä ja kertyvistä kilometreistä. Jonkinlaista ahaa -elämystä odotellessa ai0n pitää kiinni ohjelmastani ainakin syksyn sateisiin asti. Se ei ole kiveen hakattu ja ohjelma joustaa muun elämän tarpeiden mukaan, mutta pyrin pikkuhiljaa lisäämään viikoittaisia juoksukilometrejä. Edistys lisää motivaatiota ja vaikka minulla ei ole varsinaisia urheilullisia tavoitteita, olen alkanut haaveilla 10 kilometrin juoksemisesta. Pienellä kuvittelulla näen itseni jo juoksemassa Jari Ehrnroothin lailla Keskuspuistossa, kuivana ja kovana, sivuilleni vilkuilematta, mutta kirjoittavani tietenkin helvetin paljon paremmin täällä Hakuninmaalla.
Elleivät kansa ja Kansan Uutiset villisti vaadi, jatkan Juha Sipilän dissaamista tässä blogissa heti ilmojen normalisoiduttua ja kirjoittelen henkilökohtaisemmat juttuni ja juoksukokemukseni jatkossa henkilökohtaiseen blogiini. Sain lukijapalautetta aiemmasta henkilökohtaisia asioita käsittelevästä tekstistäni, jossa kannustuksen ohella ihan aiheellisesti kyseltiin yksityisasioideni tarkoituksenmukaisuuden perään Kansan Uutisten blogeissa. Vaikka blogit ovat määritelmällisesti henkilökohtaisia kirjoituksia, ei Kansan Uutiset ole poliittisena julkaisuna tietenkään neutraali alusta kaikelle. Vaikka bloggaajien käsiä ei ole sidottu vasemmiston, tai puolueen virallisen linjan mukaiseksi, vireen tulisi olla kuitenkin alustan ylläpitäjälle myönteinen. Koska oma vatsanympärykseni pienenee tarkoitusella, eikä esimerkiksi Sipilän hallituksen leikkausten vuoksi, ei tapahtumien huomioarvo taida ylittää uutiskynnystä. Siksi, ja myös säädyllisyyssyistä, jätän seuraavan, juoksun ja jalkasieni-infektioiden yhteyttä käsittelevän postaukseni julkaisematta täällä.
Hyvää kesän jatkoa jokaiselle!