Osun kirjaston ovelle yhtä aikaa erittäin tärkeän näköisen vierailijaryhmän kanssa. Selvästikin VIP-henkilöitä. Heitä on toistakymmentä, monien ilmeet vakavan odottavia, jopa hiukan jännittyneitä. Saattavat olla ensimmäistä kertaa kirjastossa. Osa vaikuttaa rennommilta, he ovat varmaankin jo tottuneita kävijöitä. Ryhmäläiset ovat pukeutuneet yhteneväisesti. Kaikilla on haalariensa päällä kirkkaina hohtavat turvaliivit.
Pitelen ovea auki kunnes viimeinenkin päiväkotitaapero hoitajineen on päässyt sisään. Hymyillyttää; tämä päivä on alkanut hyvin. Haluaisin seurata VIP-ryhmää lastenosastolle, mutta en harmi kyllä ehdi kuin palauttaa lainaamani kirjat.
Kotona kerron miehelleni keitä tapasin kirjastossa. Hän sanoo, että tuollaisista pienistä teoista rakentuu hyvinvointiyhteiskunta. Kukaan ei pakota päiväkotien henkilökuntaa viemään lapsia kirjastoon, mutta niin tehdessään he paitsi antavat lapsille arjen elämyksen, myös rakentavat sivistyksellistä ja sosiaalista tasa-arvoa. Vahvistavat hyvinvointivaltion kivijalkaa.
Kirjasto on lapsille myös portti avaraan maailmaan. Useimmille lapsille omat vanhemmat avaavat tuon portin, mutta näin ei aina ole. Jos lapsen vanhemmat eivät osaa, jaksa tai voi sitä tehdä, korostuu päiväkotien ja koulujen merkitys portin aukaisijana. Jokaisella lapsella on tarve ja oikeus päästä osalliseksi kulttuurikokemuksista. Taiteen ja kulttuurin pitäisikin olla luonteva ja nykyistä vankempi osa myös päiväkoti- ja kouluarkea.
Oma arvostukseni kirjastoihin periytyy lapsuudesta 50-ja 60-luvuilta. Kotona luettiin paljon, mutta kirjojen ostamiseen ei ollut rahaa. Niitä sai vain joululahjaksi, ja silloin ei todellakaan pätenyt joululaulun säe ”kaks vain valveill on puolisoa”. Valveilla oli myös eräs polkkatukka, jonka mielestä ikiomaan kirjaan uppoamisessa oli jotakin erityisen maagista. Arkisin pelastuksen toi Tammerkosken kupeessa ylpeästi seisova Kaupunginkirjasto ja sen kivijalassa sijaitseva lastenosasto. Se oli minun ”oma huoneeni”. Voin yhä muistaa tuoksun, sekä henkeäsalpaavan tunteen kun voi v a l i t a mitkä kirjat reppuunsa kerää – jopa ilmaiseksi! Vielä tänäkin päivänä koen ylelliseksi hetken, jolloin voin päättää minkä kirjan hyllystä valitsen ja luen.
Kirjastot ovat ainutlaatuinen palvelu tarjotessaan mahdollisuuden (myötä)elää oman elämämme lisäksi muita kiinnostavia elämiä, ja todellakin riippumatta kirjaston käyttäjän varallisuudesta. Ei ihme, että kirjaston on sanottu olevan demokraattisin kulttuurilaitoksemme, ja että kirjastot ovat laajimmin käytetty kunnallinen peruspalvelu. Kansallisaarteeksikin kirjastoja on kutsuttu ja syystä.
Uhkia on silti leijunut niidenkin yllä ja leijuu edelleen näissä ”säästö”talkoissa. Trendi on kirjastoverkon harventaminen ja niinpä lähikirjastot alkavat olla harvinaisuuksia. Kirjastoautot eivät korvaa niiden puutetta; kirjastot kun ovat aina myös sosiaalisen kohtaamisen paikkoja, monien kaipaamia olohuoneita. Erityisen tärkeitä ne ovat liikuntarajoitteisille, sekä iäkkäille ihmisille. Päättäjien pitäisi muistaa, että kaikki me vanhenemme. Jopa ne aamulla kohtaamani haalariasuiset.