”Rakas ystävä! Kuinka nyt voit? Ja kuinka hyvässä sovussa olet itsesi ja maailman kanssa? Kirjeestäsi päättäen, sinä, Lucina Hagman, olit viime kevännä liiaksi itseäsi rasittanut. Olit hermostunut ja sielunsairas suuressa määrässä. Varo, ettei se uudistu, jos nyt olet terve. Hyvä, rakas ystävä, muista säästää itseäsi. Meidän tulee kestää vielä kauvan. Ei saa ymmärtämättömässä innossa liiaksi voimia tuhlata.”

Noin kirjoittaa Minna Canth Lucina-ystävälleen vuonna 1888. Lainaus on vuodelta 1944 olevasta teoksesta Minna Canthin Kirjeitä vuosilta 1860-1897.

Mitenkähän huolestunut Minna olisi, jos voisi katsella tämän ajan maailmanmenoa? Ihmisethän näyttävät sairastuneet kiireeseen ja yli voimiensa tekemiseen. Työelämässä vaaditaan suurta iskukykyä ja tehokkuutta. Niin suurta, että vaatimus on jo pitkään saanut aikaan käänteistä kehitystä. Liiallisen tehokkuuden yritykset ovat johtaneet uupumiseen ja sairastumiseen. Siellä missä kymmenkunta ihmistä kokoontuu on joukossa taatusti ainakin yksi, joka on sairastunut uupumukseen. Paradoksaalisesti ihmisten sairastuminen kertoo heidän mielellisestä terveydestään; se mikä kerta kaikkiaan on liikaa ja ihmisen vastaista, on sitä.

Pieneltä paradoksilta tuntuu sekin, että elämänlaadun parantamiseen tarkoitetut asiat myös voivat lisätä alituisen kiireen tuntua. Työpäivän jälkeen ihmisten täytyy ehtiä jumppaan, joogaan, maalauskurssille. Puhumattakaan lasten kuskaamisesta jalkapalloharkkoihin ja lätkään, muskariin ja kirjastoon. Jotkut meistä ovat niinkin itsesuojeluvaistottomia, että antavat kallista aikaansa yhteiskunnallisiin rientoihin.

Pari vuotta sitten ystävä tuli lukupiiriin (nekin vielä!) ja kertoi itseironisesti aloittaneensa juuri viikon mittaisen talviloman suorittamisen. Hän kuvaili lomaohjelmansa ja työltä se kuulostikin. Itseni sain taannoin kiinni asenteesta, joka myös kuvaa ajan henkeä. Yritin tavoittaa puhelimella valtuustokollegaa tarkistaakseni erästä tietoa. Ei vastausta kännykästä eikä muistakaan vekottimista. Olin ärtynyt. Pitäisihän nyt jostakin vastata. Miten tämä on tällaiseksi mennyt – vielä kymmenen vuotta sitten ei pidetty itsestäänselvyytenä, että ihminen on aina tavoitettavissa!

Pää kolmantena jalkana kiiruhtavien rinnalla on tietysti joukko ihmisiä, joilla ei ole kiire minnekään. Heitä eivät työnantajat kaipaa, ja itsetunto kolhittuna moni pikkuhiljaa vetäytyy omiin oloihinsa muutoinkin. Heitä ei kukaan tunnu huomaavan. Kun on se alituinen kiire.

Aikoinaan sentään joulun tienoo oli aikaa, jolloin ihmisten kiireet hellittivät ja haluttiin rauhoittua kirjan äärelle, jouluisen tähtitaivaan alle, läheisten ihmisten vierelle. Nykyisin tuokin on mennyttä. Jouluna vasta kiire onkin. Ryntäilemme kaupoissa hermostuneina, kassajonoissa toinen toisiamme tönien. Kotona luuttuamme hiki päässä, pliseeraamme jouluverhoja ja -liinoja, loihdimme viimeisillä voimillamme kanelin, neilikan, inkiväärin tuoksua.

Työelämän tahtia ei noin vaan voi loihtia toisenlaiseksi, mutta siihen muuhun voimme ihan itse vaikuttaa. Rauhoitunkin nyt lukemaan kirjaa; loppuviikosta kun on kokouksia ja seminaareja. Haluaisin ehdottomasti ehtiä myös Tulenkantajat -kirjakauppaan kuulemaan Kirsi Kunnasta. Hänellä kiireet näyttävät jatkuvan yhdeksänkymppisenäkin. Mahtaisiko kollegansa Minna Canth olla tästä huolestunut vai ihastunut?