Vuoden kolmanneksi viimeisenä päivänä, ennen perinteistä vuodenvaihteen inventaariota pohdimme mieheni kanssa onnellisuutta. Mistä kaikesta onnellisuus koostuu. Onko se jotakin pysyvää, vaikka ei aina niin näkyvää, vaiko ohikiitäviä hetkiä, joihin toisinaan ehdimme pysähtyä, toisinaan emme. Voiko henkilökohtaisen onnellisuuden irrottaa kaikesta siitä mitä näemme ympärillämme olevan ja tapahtuvan. Voiko sitä ainakaan tehdä tuntematta kollektiivista syyllisyyttä!
Kuten kaikki suuret käsitteet taitaa onnellisuus olla hyvin suhteellinen asia. Siitä on mahdotonta sanoa mitään yksiselitteistä, mutta todennäköisesti siihen liittyy kokemus hyvästä elämästä. Ja siinäpä ollaankin tekemisissä seuraavan relativiteettien meren kanssa; hyvän elämän ainekset satavarmasti vaihtelevat ihmisestä toiseen. Toki uskon, että siihen usein liitetään sellaisia megaluokan asioita kuin rakkaus, lasten hyvinvointi, terveys, taloudellinen turva, ystävät. Onkin niin, että jos nuo asiat eivät tuota onnellisuutta, kannattaa ehkä pysähtyä miettimään.
Oikeus elää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa (jota toki ollaan vauhdilla romuttamassa), oikeus kokea turvallisuutta, tehdä työtä, osallistua lastenlasten kasvun seuraamiseen – nämäkin ovat kaikki tärkeitä asioita, joista voi tuntea onnellisuutta. Ja sitten on tietysti lukematon joukko pieniä asioita, jotka ainakin ilahduttavat, mutta usein myös tekevät onnelliseksi. Sitä paitsi; pieni voi olla hyvinkin suurta. Yksi ystäväni kokee huimaavaa onnea seuratessaan muuttolintujen vaiheita. Ja hah, itse olin juuri sfääreissä avatessani joululahjani, Merete Mazzarellan uusimman kirjan Aurinkokissan vuosi.
Eeva-Liisa Mannerin runossa Kadotetulle sanotaan, että ”Voi kaiken kadottamalla myös olla onnellinen”. Esittääkö Manner vaativan väitteen, vai toteaako vain tyynesti oman – ohikiitävän tai pysyvämmän – kokemuksensa. En tiedä, mutta ajatus on hyvin kiinnostava ja tärkeä, johdattaa seuraaviin ajatuksiin. Kuten; jos ihminen on kovin köyhä, kovin sairas, kovin yksinäinen, vaatii valtavasti voimaa ja myös elämäntaitoa tavoittaa kokemus onnellisuudesta. Uskon silti, että tuo on mahdollista. Sanotaan, että raha ei tee onnelliseksi, mutta voi kyllä helpottaa elämää suuresti. Noin tietysti on. Mutta. Jos ihminen on niin rikas, ettei tarvitse missään ponnistella, asettaa tavoitteita, kasvaa ja kehittyä, kokea onnistumisen iloa, miten on silloin onnellisuuden laita.
Voiko onnellisuus olla itsekästä. En oikein usko. Pohjimmiltaan ihmiselle on tyydyttävää ajatella muitakin kuin itseään, omaa onnellisuuttaan. Luultavasti useimmat ihmiset ajattelevatkin, vaikka harvemmat tekevät ajattelustaan toimintaa. He kuitenkin kannattavat demokratiaa ja ehkä uskovat siihen, että sen myötä onnellisuus yhteiskunnallisessa mielessä koskettaa useampia. Pidän kovasti Eeva Kilven pohdinnasta, jossa hän kysyy, että ”Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa, enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin”.
Näiden vastaamattomien kysymysten myötä toivotan onnellista alkavaa vuotta kaikille kummallisille ja muillekin.