En ole pitkään aikaan osallistunut puoluepoliittisiin keskusteluihin, mutta nyt minua harmittaa. Harmittaa ikuinen ja kunnolla perustelematon valitus siitä miten väärin kaikki tehdään Vasemmistoliitossa. Etenkin harmittaa se, että kaikkitietävimmät ovat usein ihmisiä, jotka huutelevat sivusta enemmän kuin yrittävät vaikuttaa asioihin. Tämä tuli jälleen näkyviin mm. facebook-viestittelyssä entisen puoluesihteerimme siirtyessä toiseen puolueeseen.
Entisen puoluesihteerin mukaan Vasemmistoliitosta puuttuu moniäänisyyttä. Sitä hän uskoo löytävänsä uudesta puolueestaan SDP:sta. Myös duunarien asioiden ajamisessa tarvittavaa ”syvää punaväriä” demareissa kuulemma on. Tässä blogikirjoituksessa ei ole ideana pohtia Marko Varajärven ratkaisua. Toivon vilpittömästi, ettei hänen tarvitse uudelleen pettyä puolueeseensa, joka on tärkeä yhteistyökumppani Vasemmistoliitolle.
On kuitenkin pakko puolueen jäsenenä ihmetellä facebook-keskusteluissakin tässä yhteydessä esille tullutta väitettä Vasemmistoliiton (edellisen) johdon puhdasoppisuudesta ja menneisyyteen takertumisesta KUN esimerkkinä siitä käytetään eduskuntaryhmän muutaman vuoden takaista kahden edustajan erottamispäätöstä. Puolue oli päättänyt hallitukseen osallistumisesta ja sitä kaksi edustajaa eivät hyväksyneet. En osaa sanoa oliko Vasemmistoliiton hallitukseen osallistuminen hyvä ratkaisu, mutta sen osaan sanoa, ettei mikään eduskuntaryhmä ja puolue kestä tilannetta, jossa osa kansanedustajista on hallituksessa ja osa – historiankin valossa juuri ne puhdasoppiset – oppositiossa. Tästä on riittävästi karmivaa kokemusta 1970- ja 80-luvuilta. Puolueen uskottavuudesta ja vaikutusmahdollisuuksista ei jäänyt paljonkaan jäljelle ja se näkyi niin jäsenkatona kuin kannatuskatona.
Olen iloinen siitä, että tilanteen ei ainakaan toistaiseksi ole annettu ajautua samaan. Ettei oltu aivan historiattomia! Moniäänisyyttä pitää olla, se on rikkaus, mutta demokraattisesti tehtyjen päätösten jälkeen ei voida toimia päätösten vastaisesti. Mielestäni kenenkään ei tarvitse luopua omista vakaumuksistaan. Niiden paremmuutta voi jatkuvasti yrittää perustella. Sitä sanotaan vaikuttamiseksi. Mutta jos perustelut eivät vakuuta ja tule enemmistön näkemyksiksi, on sekin joskus hyväksyttävä. Sitä sanotaan demokratiaksi. Demokratia on usein ärsyttävän hidas tie, mutta ainoa mahdollinen.
Kritiikin kohteena ovat tässä mainitussakin yhteydessä olleet myös puolueen tavoiteohjelman muutamat yksittäiset asiat. Siinä ei ole mitään kummallista. Vain se on minun mielestäni hiukan kummallista, jos suhde koko puolueeseen määrittyy yksittäisten asioiden perusteella. Minäkään en ollut Oulun puoluekokouksen äänestyksissä aina enemmistön kanssa samaa mieltä. En esimerkiksi voi ymmärtää sitä, ettei puolue tavoiteohjelmansa uuden kirjauksen mukaan halua kriminalisoida seksin ostamista. Pidän tätä todella tärkeänä asiana ja surkeana takapakkina ohjelmassa. En silti heitä pyyhettä kehään. Sen sijaan voin halutessani yrittää parannusta seuraavaan ohjelmaan.
Olen itsekin joskus ollut intomielinen puolueen ohjelmien suhteen. Nykyisin minulle riittää se, että voin hyväksyä ne pääpiirteissään. En edellytä puhdasoppisuutta omalta kannaltani. Ohjelmat joka tapauksessa sisältävät tavoitteet yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja ihmisten tasa-arvosta. Yhteiskunnallista vaikutusvaltaa ei hankita ja maailmaa muuteta ensisijaisesti ohjelmilla. Ne ovat tärkeitä ja välttämättömiä toiminnan ohjenuorana, mutta avainasemassa on se miten toimimme ihmisten parissa, erilaisissa vaikuttamisen paikoissa. Ohjelmat voivat olla miten täydellisiä tahansa, mutta jos meidät koetaan mestaroivina, itseriittoisina, yhteistyökyvyttöminä poliittisina toimijoina, on kannatuksemme hupeneminen ja vaikutusmahdollisuuksien menettäminen väistämätöntä.
Ei ehkä ole niin hohdokasta osallistua perusjärjestötyöhön, istua pitkissä kokouksissa, kiertää tutustumassa kuntalaisten palveluihin ja arkeen, vastata tunnollisesti kunnan asukkaiden puheluihin ja sähköpostiviesteihin, verkostoitua hyvin erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa, selvittää homekouluongelmia, auttaa toimeentulotukihakemusten tekemisessä tai vanhushoivan ongelmissa. Kaikki tuo ja moni muu tekeminen on äärettömän arkista ja konkreettista. Kun sitä tehdään ihmisiä kuunnellen ja arvostaen, yhteistyön merkityksen ymmärtäen, eikä omaa erinomaisuutta ja kirkasotsaisuutta vaalien, juuri se on myös puoluetyötä parhaimmillaan. Se on vaikuttamista. Vallankumous olisi kiva, mutta en usko siihen. En uskonut nuorenakaan. Maailman parantamisessa joudutaan etenemään pienemmin askelin – se kun on demokratian hinta.