Vammaisuus on rikkaiden hommaa. Esteettömät hotellit, kunnollisilla apuohjelmilla varustellut puhelimet ja vammaisillekin soveltuvat uusilla asetuksilla rakennetut modernit talot ovat meidän arkeamme.
Vammainen ihminen on kuitenkin vammatonta ihmistä todennäköisemmin vähävarainen henkilö monesta syystä. Työtä pitäisi tehdä ilmaiseksi tai halvemmalla, jos edes yhteiskunnan ennakkoluuloilta saa töitä. Opiskelu on vaikeampaa koulujen asenneongelmien takia ja siksi, että koulumaailmassa on haluttomuutta tehdä muutoksia tai soveltaa asioita. Vammaiselle ei ole yhtä paljon vaihtoehtoja työ- ja opiskelupaikoissa myöskään esteellisten tilojen takia.
Tästä huolimatta juuri vammaisen pitää maksaa kalliista puhelimesta, tietokoneesta, asunnosta, hotellista ja niin edelleen, sillä vain ne ovat hänelle mahdollisia käyttää. Köyhimmän ja heikoimmassa asemassa olevan pitää siis antaa vähätkin rahansa pois, vaikka ei tarvitsisi luksusmajoitusta tai hienointa älylaitetta. Hän tarvitsisi vain yhteiskunnan, joka ei kiusaa. Vammainen henkilö joutuu maksamaan palveluista kalliin hinnan, koska vaihtoehtoja ei ole. Vammaisella ei siis ole samoja mahdollisuuksia käyttää rahaa haluamallaan tavalla.
Jotkut vammattomat pitävän meitä vammaisia onnekkaina. Saamme kulkea taksilla ja joku tekee meille ilmaiseksi kotityöt. Saamme olla jopa poissa tylsiltä oppitunneilta sairaalapäivinä tai silloin, kun istumme taas kerran palaverissa neuvottelemassa siitä, mitä koulu on valmis tai halukas tekemään. Tämä voi kuulostaa etuoikeutetulta, mutta kerron teille salaisuuden: olen 99,99 % varma siitä, että kuka vain vammainen ottaisi ne tylsät matikantunnit, tiskaamisen ja bussilla kulkemisen, jos voisi olla vammaton.
Myös vammaiset henkilöt ovat eriarvoisessa asemassa keskenään. Esimerkiksi moottoroidun sängyn voi saada apuvälineeksi vain, jos on tietyn kokoinen. Lihava vammainen ei ainakaan kaikissa kunnissa saa samoja etuja kuin laiha, vaikka lihominen liittyy usein diagnoosin mukaisiin oireisiin.
Vammainen ihminen ei voi valita vammattoman tavoin haluamiaan vaatteita tai kodin sisustusta. Esimerkiksi pyörätuolin käyttäjälle erikseen suunnitellut vaatteet ovat yksipuolisia ja kalliita suhteessa vammattomille myytäviin vaatteisiin. Sisustus voi määräytyä apuvälineiden mukaan ja on tyytyminen siihen, mitä saa, jos ylipäätään saa. “Tyytyminen” on usein määrittävä termi vammaisen elämässä muutenkin. Tulee olla tyytyväinen yhteiskunnan almuihin, joita parempiosaiset ovat suvainneet antaa.
Koti on tärkeä paikka, joka olisi kiva laittaa omanlaisekseen. Se ei kuitenkaan onnistu, jos tarjotaan vain yhdenlaisia ratkaisuja vamman takia. Vammainen ei välttämättä myöskään ole tarpeeksi varakas hankkimaan riittävän suurta ja samaan aikaan esteetöntä asuntoa kaikille tarvitsemilleen apuvälineille. Kela ei tässä asiassa ole kovin avulias. Vammattoman virkailijan mielestä on helppoa löytää halpa ja esteetön asunto. Vammainen saa täyttää papereita virastoille ja toivoa inhimillistä kohtelua viimeisillä voimillaan. Se väsyttää fyysisesti ja psyykkisesti mutta on vaan tehtävä.
Vammainen ei ehkä ole valmis yritystoimintaa muistuttavaan työnantajamalliin, mutta kunnan säästökohteena siihen on ryhdyttävä, vaikka vammainen ei olisi siihen diagnoosinsa takia kykenevä. Olisihan kamalan ikävää, jos kunnat joutuisivat tarjoamaan tarvittavia palveluita, esteetöntä arkkitehtuuria ja järkevästi mitoitettuja liikennevaloja, sillä se olisi menoerä. Esteettömään kaupunkisuunnitteluun ei ole varaa yhdenvertaisuuden takia, mutta jos vammattomat haluavat tasata tiet ja risteykset voidakseen ajaa polkupyörällä, niin siihen löytyy yllättäen budjetti. Esteettömyys on siis kallista, jos se tehdään vammaisille, mutta hyvä sijoitus, jos se tehdään vammattomille. Sama näkyy aurauspolitiikan suhteen. Kalleus on suhteellista.
Vammaisuus on siis rikkaiden hommaa, koska sellaisen yhteiskunnan vammattomat ovat huomaamattaan rakentaneet. Nyt on aika herätä tämän yhdenvertaisuuden irvikuvan suhteen. Vammaisetkin kokevat vähemmistöstressiä, vaikka siitä ei kuule medioissa laajaa keskustelua. Me olemme väsyneitä mutta emme nujerrettuja.
Jos yhteiskunta mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia, millainen Suomi on? Millainen me haluamme sen olevan?
Katariina Aakus
Kirjoittaja on feministi, vegaani- ja vammaisaktivisti sekä vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas Pirkanmaalta.