En ollut enää aivan nuori, kun liityin liityin Skdl:n jäseneksi vuonna 1969. Olin jo täyttänyt 30 vuotta. Tärkeä instituutio, nimittäin puolueen paikallisyhdistysten kokoukset ja niissä kuultu poliittinen tilannekatsaus, tulivat heti tutuiksi.
Samanlaista se meno oli kaikissa muissakin puolueissa siihen aikaan. Faros-seurassakin, sitoutumattomassa sosialistisessa keskusteluseurassa, joka oli koko 60-luvun minun poliittinen kotini. Sanomalehtiä toki luettiin paljon. Enemmän kuin nykyisin. TV ajankohtaisohjelmineen ja hyvine poliittisine keskusteluineen teki vasta tuloaan.
Ei siis ihme, että poliittisten paikallisjärjestöjen kokoukset olivat suosittuja. Suosion selittäjänää oli tietysti myös ritualismia ja rutiinia, niin kuin kirkossa käymisessä yhteiskunnan oikealla laidalla, mutta varmasti voi sanoa, että paikallisyhdistysten kokoukset täyttivät tärkeää ihmisten ymmärrystä kasvattavaa tehtävää Suomen koko poliittisen kulttuurin alueella. Tuo demokraattinen tapa ”osaston kokous” oli silloin jo muodollisestikin laskien 70 vuotta vanha, asiallisesti vanhempi.
Alustuksen – poliittisen katsauksen – piti yleensä paikallinen kansanedustaja. Meitä helsinkiläisiä hemmoteltiin lisäksi sillä, että käytettävissämme olivat myös puolueen puheenjohtaja (ja sen toisenkin, eli SKP:n, joka oli kyllä puolueen jäsenjärjestö muttei eduskuntapuolue) puoluesihteeri, muut sihteerit ja suuri joukko nimekkäitä ay-pomoja. Kyllä kelpasi olla kansandemokraatti.
Jost tänään pitäisi puheensa, mihin poliittisen tilannekatsauksen pitäjä kiinnittäisi tänään huomionsa? Paljon on meneillään, aiheita riittää.
Venäjän käymä tyhmä ja rikollinen sota Ukrainassa on olut esillä jo lähes kaksi ja puoli vuotta. Putinin naaman se on pitänyt iltalehtien lööpeissä joka päivä. Viime perjantaina meillä oli Helsingissä aiheen tiimoilta kaksi tärkeätä venäläistä vierasta, oppositiojohtajat Julia Navalnaja ja Vladimir Kara-Mursin. Heidät oli kutsunut Suomeen Euroopan neuvoston yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan ja eduskunnan ulkoasiain-valtuuskunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen.
Oli todella hienoa, että vieraat otti vastaan Suomessa myös tasavallan presidentti Aleksander Stubb, pääministeri Petteri Orpo, ulkoministeri Elina Valtonen ja eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho.
Muutama kuukausi sitten meillä syntyi täysin ala-arvoinen median ajojahti ja skandaali, kun rauhantutkija Tarja Cronberg ja Lapin yliopiston arktisten olojen tutkija professori Lassi Heininen, jotka olivat osallistuneet omien tärkeiden ammattialojensa tieteellisiin kokouksiin Venäjällä, nostettiin vihamielisesti median tikun nokkaan epäisänmaallisina ihmisinä ja heidän yliopistonsa vielä lisäksi osallistuivat heidän maineensa mustaamiseen – siis koska he olivat käyneet Venäjällä.
Tuo Cronberg/Heininen episodi on opettava, mutta toivottavasti ainoa ikinä tarvittava, esimerkki siitä, miten Suomessa nyt ei ainakaan pidä toimia, kun naapurimaa Venäjä käy rikollista sotaa keskellä Eurooppaa. Suomalaisten on järkevää pyrkiä kaikin tavoin kosketuksiin tavallisten venäläisten, etenkin Venäjän valtionjohdosta riippumattomien kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa. Venäläisten on hyvä saada tietää, että sota, jota heidän johtajansa käyvät, on rikollinen. Tämän viestin kertominen Venäjällä ammattiveljille ei tietenkään käy pöntöstä, mutta heitä tapaa käytävilläkin.
Venäjän lisäksi toinen maailman maa, johon suhtautumista suomalaiset ovat jo kauan aprikoineet oudoksuen, on Israel. Sen nosti hiljan poikkeuksellisella tavalla esille kokoomuslainen kansanedustaja Aura Salla. Kun meillä kokoomuslaiset ovat yleisesti vain laupiaasti toistaneet, että tietysti Israelilla on ollut oikeus puolustaa itseään, niin Aura Salla näkee, että Gazassa on menossa kansanmurha. Hän vaatii, että Suomen on tunnustettava Palestiinan valtio nyt heti, koska se olisi ollut järkevää tehdä ja eettisesti oikein jo kauan sitten.
Ihanteellisin ratkaisu Israelin nyt jo vuodesta 1948 jatkuneeseen palestiinalaisten alueiden miehitykseen ja sortoon olisi epäilemättä yksi demokraattinen, kaikkien kansalaistensa ihmis- ja poliittisia oikeuksia kunnioittava demokraattinen valtio. Kumpikaan osapuoli – sen paremmin israelilaiset kuin palestiinalaiset – tuolla alueella ei ole siihen valmis – mahtaako olla koskaan? Siksi kansainvälinen yhteisö on jo vuosia kannattanut ns. kahden valtion mallia. Sitä kannattaa muodollisesti myös Suomi. Suomalaiset poliitikot sanovat nyt alueen hirvittävän katastrofin hetkellä, että Suomi odottaa oikeaa hetkeä. Totuus on, että se hetki menee ohi, ellei Aura Sallan vaatimuksen mukaisesti toimita heti.
Uusi tasavallan presidentti lanseerasi jo kampanjansa aikana käsitteen arvopohjainen realismi. Sitä ovat nyt muutamat poliitikot ja tutkijatkin jo ehtineet maistella. Ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen näkyy sanoneen, ”ettei käsite oikein kerro politiikan sisällöstä yhtään mitään, ja että aiemmin Suomen linja on määritelty konkreettisemmin”. Voitaisiinhan tietysti puhuakin esimerkiksi realistisesta arvosidonnaisuudesta, sillä siitä hyvässä politiikassa aina on kysymys, mutta eihän Stubbin iskulaueessa kovin paljon vikaa ole. Kysymys on aina vain siitä, mikä sisältö tuollaiselle sloganille annetaan.
Viime vuosina on usein kuultu käsite sääntöperäinen maailmanjärjestys. Stubbin termi assosioituu siihen; hyvä niin. Sen perusta on YK ja koko YK-järjestelmä tuhansine sopimuksineen ja instituutioineen. Se on rauhan järjestys ja kehityksen turvallisuuspolitiikka. Se asia opittiin ja sisäistettiin jo 1900-luvun jälkipuoliskolla moneen kertaan – ja systeemi toimi.
Nyt Venäjän rikollinen sota keskellä Eurooppaa ja varmasti myös Israelin yhtä rikollinen toiminta Lähi-Idän kriisissä ovat nostaneet yleisenä turvallisuuspolitiikkana esiin 1800-luvun opit turvallisuudesta, puolustuksesta ja pelotteesta: ”Jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan!” Siihen hysteriaan putoamalla ei hyvä tule. Tässä tarvitaan nyt enemmän arvopohjaa ja realismia.
Tuoreita kotimaan asioitakin kannattaa tässä sen verran pöyhäistä, että todetaan Kepun uuden puheenjohtajan Antti Kaikkosen alkavan saada kiinni ja tukevan otteen postistaan. Tänään Yleradio 1:n ja TV1:n ykkösaamu haastatteli Antti Kaikkosta. Kun vertasin politiikan puhujana Antti Kaikkosta pariin aikaisempaan Kepun puheejohtajaan, Juha Sipilään ja Annika Saarikkoon, niin ero oli huikea. Sipilä ja Saarikko tarjosivat imelästi makeillen epärealistista unelmahöttöä, Kaikkonen puhui nyt rauhallisesti pelkkää asiaa.
Kepun kohtalon kysymys tulee kuitenkin olemaan aivan yksinkertaisesti sen poliittinen asemoituminen – keskelle, ei oikealle! Kepu on itselleen luontevimmalla tavalla yrittäjäpuolue, muttei sen tarvitse karkoittaa duunareita ja toimihenkilöitäkään, jos ymmärretään, että puolueen luontevimmat poliittiset liittolaiset ovat vasemmalla kansaa edustaen. Tässä suhteessa Kepu antoi kovin kehnon näytteen pystyvyydestä ja pätevyydestä Marinin hallituksen aikana. Se oli epävarma puolue: tempoileva, kiukutteleva, epäoleellisiin takertuva, diivailevankin. Itse asiassa mitä tahansa, mutta ei asiallinen, osaava ja varma itsestään. Minä kohdistan nyt suuria toiveita Antti Kaikkosen Kepuun, että siitä saadaan järkevä ja luotettava porvarillinen liittolainen vasemmistolle.
En malta ennen kuin lopetamme, olla vielä hetkeksi palaamatta ulkomaille, nyt Ranskaan. Assosiaatio ihmisen mielessä meidän Kepusta ja Kaikkosesta Ranskan Macroniin ei ole niin yllättävä kuin äkkisältään saattaisi ajatella. Molempien kohtalon kysymys on liittoutuminen. Ranskassa käytiin presidentti Macronin määräämät ennenaikaiset vaalit, joiden tarkoitus oli torjua gallupeissa uhkaavana noussut äärikoikeisto eli Kansallinen liittoutuma RN. Eikä se sitten aivan niin mennyt, mutta ehkä Macronin peli ei ole vielä pelattu.
Ranskan koko valtiollinen järjestys on kovin toisenlainen verrattuna suomalaiseen. Presidentillä on paljon valtaa, kuin aikanaan meillä Urho Kekkosella. Nyt Macron on nimittänyt hallitusta kokoamaan ja pääministreriksi oikeistolaisen gaullistin Michel Barnierin. Vasemmistokoaliitio, jonka nimi on Uusi kansanrintama sai vaaleissa huikean voiton, muttei yksinkertaista enemmistöä; kysymys on nyt siitä osaako se käyttää sitä. Vai jääkö se kiukuttelemaan, ettei Macron antanut sille pääministerin paikkaa.
Lähipäivinä Ranskassa on paljon mielenkiintoista seurattavaa ennen kaikkea juuri siinä, miten vasemmisto hoitaa politiikkansa. Olisi hyvä pitää mielessä, että demokratioissa viisasta politiikkaa tehdään liittoutumisilla, joustavuudella – ja periaatteellisuudella, joka osaa katsoa nenäänsä pidemmälle.
Elämme kiinnostavia aikoja!