Ristivalotan tässä tekstissä kahta juttua, Hesarin kulttuuritoimittaja Vesa Sirénin juttua (18.1.2025) HS:n lauantailiitteessä, joka oli otsikoitu ”Yksi virke tiivistää liberalismin ytimen”, ja tuoreen KU:n eli Kansanuutisten (1/2025) pääkirjoitusta ”Vasemmistoliiton tehtävistä”, jonka ovat allekirjoittaneet lehden päätoimittaja Jussi Virkkunen ja toimittaja Toivo Haimi.
Miksi teen tällaisen ristivalotuksen?
Lyhyt ja itse asiassa tyhjentävä vastaus on, että KU on Vasemmistoliiton pää-äänenkannattaja ja Vasemmistoliitto on monille, paitsi poliittinen puolue, myös tietyn yhteiskuntafilosofian, sosialismin, edustaja.
Lilberalismi taas, josta Sirénin jutussa puhutaan, on olemassa oleva vankka yhteiskuntafiosofia par exellence, ei siis vain yksi poliittinen suuntaus muiden joukossa nykyisessä ajassamme. Sosialismilla on siihen mielenkiintoinen yhteys, ja sosialismilla puolestaan on – ymmärretään se tai ei – yhteys myös ”Vasemmistoliiton tehtäviin”.
Sekä Hesarin Sirénin että KU:n Jussi Virkkusen ja Toivo Haimin jutut ovat kunnianhimoista journalismia – ja molemmat jutut ovat omalla tavallaan ansiokkaita.
Yleensä liberalismin ajatellaan poliittisena filosofiana palautuvan 1700-luvun valistuksen aikaan. Se symboleiksi kohosivat poliittisessa historiassa Yhdysvaltain vapaussota 1775-1783 ja Ranskan suuri vallankumous 1789. Yleisesti ajatellaan, että liberalismin filosofia tiivistyy kolmeen ranskan kieliseen sanaan liberté, egalité, solidarité.
Sirénin juttu kysyy, pannen kysymyksensä kuitenkin tutkijoiden tiliin: ”onko liberalismi tuomittu tuhoon, kun konservatiivi Donald Trumpin toinen presidenttikausi alkaa”? Oikea vastaus on: no ei tietenkään! Ajatuskin on älytön, liberalismi on meidän aikamme (ollut jo yli kolmen vuosisadan ajan) poliittinen valtafilosofia. Kaikki muut poliittiset filosofiat ovat vain reaktioita (tai eräänlaisia täsmennyksiä) siihen.
Konservatiivista poliittista ajattelua oli epäilemättä ollut ennen liberalismin syntyäkin, mutta eipä sitä juuri ollut kutsuttu konservatiivisuudeksi. Tietoisena poliittisena filosofiana konservatismia onkin syytä pitää nimenomaan reaktiona liberalismin syntyyn ja sen vaikutusvallan nopeaan kasvuun.
Toinen reaktio liberalismiin – ja liberaalin ajattelun suuresti muuttamaan maailmaan – oli sosialismi. Elettiin teollisen vallankumouksen vuosia. Se tarkoitti kaupunkien kasvua, teollisuudessa tarvitun työväenluokan syntyä, rikkauden ja köyhyyden tulemista paljon entistä selvemmin näkyväksi.
Sosialismi oli syntyessään ennen kaikkea kapitalismi-kritiikkiä, jonka mittapuuna olivat liberaalit arvot vapaus, tasa-arvo ja solidaariuus. Nopeasti vaurastuva maailma ei tarjonnut kasvavalle työväenluokalle mitään näistä liberalismin keskeisistä hyvistä. Sosialistien käsityksen mukaan se johtui ennen kaikkea tuotanto-pääomien yksityisestä omistuksesta ja sen seurauksena tulojen, varallisuuden ja elintason esiteollista aikaakin jyrkemmästä jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisille.
Pääomien omistajien kohtuutonta yhteiskunnallista valtaa, eli kapitalismia, vastaan sosialistien tärkeimmät taistelukeinot ovat olleet ammattiyhdistysliikkeet ja sosialistiset poliittiset puolueet.
Ammattiyhdistysliikkeen taistelun ansiosta ns. efektiivinen tulonjako palkkatulojen ja pääomatulojen välillä on tasoittunut jossakin määrin vuosikymmenien aikana. Ennen kaikkea palkat ovat, varsinkin kasvaneen BKT:n maissa, nousseet sellaisiksi, että monessa tapauksessa niillä on voitu ja voidaan elää hyvää elämää. Ammattiyhdistysliike käy taisteluaan ns. sopimusyhteiskunnassa.
Sosialistien poliittisen toiminnan avulla – ja yleensä poikkeuksetta liittoutuen sosiaaliliberaalin porvariston kanssa – yhä paremmin toimivan sopimusyhteiskunnan (ja siis yhä parempien palkkojen) rinnalle on kehitetty hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltiolla on syytä tarkoitaan vain niitä lakisääteisiä instituutioita, joiden avulla kansalaisten hyvinvoinnista huolehditaan.
Kehittyneissä maissa kuten Suomessa valtion varhaisten tehtävien kuten tiestön, satamien ja muun infrastruktuurin rinnalle ovat nousseet koulutus, sosiaaliturva, terveydenhuolto jne. Niistä huolehtii hyvinvointivaltio. Hyvinvointi-yhteiskunnaksi voimme kutsua vain sellaista yhteiskuntaa, jossa on sekä hyvin toimiva sopimusyhteiskunta että kattava hyvinvointivaltio.
Virkkusen ja Haimin juttu Vasemmistoliiton tehtävistä katsoo ennen kaikkea tuleviin kunta- ja aluevaaleihin. Kirjoitus arvuuttelee, minkälaisia mahdollisuuksia Vasemmistoliitolla on tehdä hyvä tulos uuden puheenjohtajan Minja Koskelan johdolla, ja viime eurovaaleissa Li Anderssonin myötä saavutetun murskavoiton jälkeen.
Toimittajat kirjoittavat, että eduskunnassa ”Vasemmistoliitolla on erinomainen paikka ottaa kunnolla opposition henkinen johtajuus. Vihreiden pakka on sekaisin ja sosiaalidemokraattien tavoitteena on olla suututtamatta kokoomusta liikaa.” Tämä tilanne-analyysi voi pitää paikkansa, ehkä. Viime vuosihan todella osoitti, että ”sadat tuhannet ovat valmiit äänestämään Vasemmistoliittoa.”
Mutta, mutta. . . .
Toimittajat toteavat: ”Hieman kärjistäen: demarien ja vihreiden äänestäminen on normaalia toimintaa, mutta äänen antaminen Vasemmistoliitolle on kannanotto, melkeinpä julistus tai elämäntapavalinta.”
En oikein ymmärrä, mitä toimittajien päässä on liikkunut, kun he kirjoittivat sanat ”melkeinpä julistus tai elämäntapavalinta”. Ei Li Anderssonin suuresta äänimäärästä ainakaan voi päätellä mitään, joka oikeuttaisi tuollaisilla hyvin eksklusiiviseen identiteettiin viittaavilla sanoilla pelottelun. Yhdyn paljon mieluummin siihen toimittajien havaintoon, jonka mukaan ”Minja Koskela on sanonut, että Vasemmistoliitolla on mahdollisuus nousta vaihtoehdosta valtavirraksi.”
Vaihtoehto ja valtavirta ovat tässä yhteydessä järkeviä sanoja kuitenkin vain, jos niille antaa historiallisen sisällön. Se uusliberalismin ja nationalistisen populismin yhdistelmä, johon Orpon–Purran hallitus nojaa ideologisesti, ei ole historiallisesti valtavirtaa, vaan se on vaarallista oikeistolaista ekstremismiä.
Toisen maailmansodan jälkeen menestyksellistä valtavirtaa on monessa mielessä ollut se hyvinvointi-yhteiskuntien rakentaminen, johon Vasemmistoliiton edeltäjä-puolue Skdl ja sen jälkeen Vasemmistoliitto ovat osallistuneet täysin rinnoin.
Se, että 1980-luvulla uusliberalismi nousi kilpailemaan – osittain menestyksellisesti – sen valtavirran kanssa, joka oli täysin vallitsevaa valtavirtaa 1950-70 luvuilla, ei ole kuitenkaan merkinnyt hyvinvointi-yhteiskuntien romuttumista. Se on merkinnyt vain niiden rakentamisen ja kehittämisen hidastumista.
Etenkin tässä historiassa Vasemmistoliiton on osattava sijoittaa itsensä oikein.
Toinen alue, joka on sensitiivinen, ja jossa Vasemmistoliiton on myös osattava sijoittaa itsensä historiallisesti oikein on turvallisuuspolitiikka. Tästä alueesta ei tulevissa kunta- ja aluevaaleissa puhuta – vaalien pääasiana. Ilma on kuitenkin ”raskaana” turvallisuuspolitiikkaa.
Siksi on hyvä tiedostaa, että Paasikiven ja Kekkosen ja vielä heidän jälkeensä Koivistonkin idänpolitiikan tukeminen oli aikanaan Skdl:tä ja Vasemmistoliitolta viisasta politiikkaa.
Tänään me tiedämme puolueena, että maailman jakautuminen toisiaan vastaan varustautuviin geopoliittisiin suuralueisiin ei lisäisi maailmassa kenenkään turvallisuutta. Sen tekee vain kaikkien kansakuntien sitoutuminen siihen sääntöpohjaiseen maailman-järjestykseen, joka pohjautuu YK:n peruskirjaan ja siihen valtavaan määrään kv-sopimuksia, jotka on solmittu peruskirjan hengessä.
Vasemmistoliitto ja sen kannattajat toivottavasti ymmärtävät, että tämän päivän huolestuttavassa maailmantilanteessa tärkeintä kansalaisten ja kansallista turvallisuuspolitiikkaa on juuri YK-järjestelmän voimakas tukeminen. Natoa on syytä tuke vain siihen mittaan kuin se tukee YK-järjestelmää. Tuki YK:lle on kirjoitettu Naton peruskirjaan. On valvottava tarkasti, että niin – ja vain niin – tapahtuu myös käytännössä.