Miten tästä eteenpäin

Viime viikolla julkaistiin poikkeuksellisen vahvan julkisuuden saattelemana Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen keskustelukirja Miten tästä eteenpäin.¹ Jo entuudestaan tiesimme, että nämä kolme herraa ovat Suomen Natoon liittämisen kannalla. Kertooko kirja heidän perustelujaan? Kyllä. Riittävätkö ne vakuuttamaan? Eivät.

Mutta kirjassa on paljon muutakin kuin Natoa. Kuudessakymmenenssä keskustelussa kolmikko käy läpi yhteiskuntapolitiikkaa, EU-politiikkaa, kansainvälistä politiikkaa ja maailmanpolitiikkaa laidasta laitaan. Kaiken tämä he ankkuroivat arvopolitiikkaan, jota heidän mielestään on laiminlyöty sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Juuri tuon laiminlyönnin he näkevät kaikkialla ongelmien perussyyksi; ja ongelmia he totisesti näkevät.

Kirja on tehty Ahtisaaren työhuoneessa käydyistä keskusteluista, jotka nauhoitettiin, ja jotka Tapani Ruokanen on toimittanut kirjaksi. Tulos on ennen kaikkea moniin asioihin erittäin tyytymättömän ja mielenkiintoisella tavalla idealistisen Martti Ahtisaaren pamfletti. Iloniemen rooli keskusteluissa on ollut ikäänkuin pidätellä ja varjella Ahtisaarta liian epärealistisilta ylilyönneiltä. Ruokanen puolestaan on suomentanut Iloniemen vieraskielisiä aforismeja ja on paikoin sekä omissa puheenvuoroissaan että erillisissä laatikoissa täydentänyt käytettyjä puheenvuoroja taustatiedoilla.

Vuonna 1937 julkaistu maineikas teos Pidot Tornissa² nostetaan esipuheessa tämän kirjan esikuvaksi. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan motoksi on nostettu tuosta teoksesta Yrjö Kivimiehen puheenvuoro, jossa tämä ylistää keskustelua sanoen, että se on epäilemättä ”viehättävimpiä ihmishengen toimintoja”. Motto virittää lukijan toiveet korkealle. Lukukokemuksesta ei kuitenkaan välity sitä keskustelun ”luovaa taidetta”, jota Kivimies ylistää. Kirja on pikemminkin, kuten esipuhe oikein varoittaakin, rosoista puhetta. Itse asiassa se on – mistä esipuhe tietenkään ei varoita – melkoista samojen argumenttien toistoa ja jankutusta. Se johtuu ennen kaikkea asetelmasta. Keskustelijat ovat liian samanmielisiä. Argumentaatioon ei synny terveitä jännitteitä.

Jännitteitä keskusteluun on sen sijaan rakennettu poissa olleiden, kuviteltujen vastustajien suuntaan. Jostakin keskustelijat ovat kaivaneet esiin ”kommunistit”, jotka he edelleen näkevät vaikutusvaltaisina Venäjän ystävinä ja trolleina koko suomalaisessa yhteiskunnassa, varsinkin mediassa. Intellektuaaliseen korkeatasoisuuteen pyrkivältä joukolta kommunisti-argumentilla ratsastaminen on sietämätöntä. SKP hajosi vuonna 1966 juuri siihen, että puolueen enemmistö tuomitsi sittemmin taistolaisiksi kutsutun vähemmistön sokean Neuvostoliitto-uskon ja -trollauksen ja sanoutui siitä irti. Jako oli jyrkkä.

Toimin itse Skdl:ssä sosialistina vuodesta 1969 alkaen läheisessä yhteistyössä enemmistökommunistien kanssa. Voin todistaa, että Neuvostoliitto/Venäjä-politiikan suhteen Skdl oli seuraavat kaksikymmentä vuotta täysin normaali (tai pikemminkin normaalia kunniallisempi) suomalainen demokraattinen puolue. Puolue-enemmistö (joka siis koostui kommunisteista ja sosialisteista) sai vaaleissa 80% kannattajakunnan äänistä. Taistolaisten ääniosuus oli 20%, joista heistäkin varmasti suuri osa oli vilpittömiä duunareita. Älymystö- ja opiskelijataistolaisuus oli intellektuaalinen ja moraalinen katastrofi; onneksi heidän kannatuksensa oli vähäistä.

On valitettavan paljon masentavaa puolueettomasti porvarillista ja sosiaalidemokraattista journalismia, joka kommunisti-leimaa käyttäessään haluaa antaa ymmärtää, että kaikki ”laitavasemmistossa”, siis Skdl:ssä, olivat (ja ovat edelleenkin) itse asiassa taistolaisia. Kaupallisen median nuorille journalisteille se on helppo antaa anteeksi, koska luotu harha on hegemoninen. Sosiaalidemokraateille minun on vaikeampi antaa anteeksi, koska järkevä vasemmistolaisuus voi perustua vain intellektuaaliseen rehellisyyteen. Ahtisaari ja Iloniemi ovat sosiaalidemokraatteja.

Ammattiyhdistysliikettä kirjassa rusikoidaan lähes yhtä armottomasti kuin ”kommunisteja”. Miksi ihmeessä, vaikka se hiljattain onkin jarruttanut istuvan hallituksen suunnitteleman uuden yhteiskuntasopimuksen syntyä – ainakin sen täydellä voimalla? Ay-liike on ollut kaikkialla kaiken vasemmistolaisuuden alkukoti ja lähtökohta. Sen tehtävä on ollut – ja on – kansantulon jaossa puolustaa työntekijöiden osuutta. Se tapahtuu neuvotellen ja demokraattisesti; myös silloin kun neuvottelut ovat kolmikantaisia ja johtavat työntekijöille edullisen sosiaalilainsäädännön kehittämiseen.

On liiankin totta, että uusi aika on tuonut mukanaan prekaarit työsuhteet ja pätkätyön. Kuitenkin ay-liikkeen ”jäykkyyden ja takapajuisuuden” syyllistäminen näistä ongelmista ja laajasta työttömyydestä on omituista hurskastelua. Pahoin pelkään, että kolmikon sinne tänne syytöksiä kevyesti heittelevä keskustelu näistä asioista ei juurikaan auta vastaamaan positiivisesti kysymykseen ”Miten tästä eteenpäin?”.

Moni uskoakseni tarttuu kirjaan saadakseen vihdoinkin kunnon vastauksen siihen, miksi entinen tasavallan presidentti on päätynyt kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Mielenkiintoista on, että kirjassa kysymykseen annetut vastaukset eivät ole oikeastaan lainkaan turvallisuus- vaan pelkästään identiteettipoliittisia. Keskustelijoiden mielestä jäsenyys kohentaisi Suomen imagoa ja luotettavuutta lännessä ja toisi siksi maahamme uusia investointeja. Se myös auttaisi suomalaisia itseään sisäistämään läntiset perusarvot: demokratian, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion. Suomalaiset näkisivät itsensä oikeassa viiteryhmässä.

Keskustelijat eivät tunnut ajattelevan, että Nato-pelotetta tarvitaan Suomen sotilaallisen turvallisuuden takaamiseksi. Ainakaan he eivät sano sitä. Sen sijaan he toivovat Suomen viljelevän hyviä suhteita Venäjään. Nämä molemmat asenteet ovat keskustelijoille kunniaksi. Samoin sen korostaminen, että Suomi on kiinteä osa järkevää EU-integraatiota. Heidän harminsa Brexitistä on aitoa ja järkevää. Nato-jäsenyyden yhdeksi perusteluksi he tietysti tuovat esiin sen, että valtaosa EU-jäsenmaista on myös Naton jäseniä. Olisimme kuin muutkin, emme enää kummajaisia.

Mutta Suomi ja Ruotsi eivät ole kummajaisia. Sen sijaan Naton voi nähdä kummajaisena, joka on elänyt yli aikansa. Sen synty oli ymmärrettävä, vaikka se ilmensikin epäluottamusta vain hieman aikaisemmin perustetun YK:n peruskirjan määrittämää kansainvälistä järjestystä kohtaan. Totalitaristinen ja imperialistinen Neuvostoliitto koettiin uhkaksi. YK:n peruskirja oli kieltänyt jäsenvaltioilta sodan politiikan välineenä, mutta se ei kieltänyt aseellista itsepuolustusta. Tämä oli Naton perustamisen logiikka, epäluulo.

Nato ja sen vastapainoksi Moskovan perustama Varsovan puolustusliitto kehittyivät kuitenkin klassisiksi kilpavarustelukumppaneiksi. Uuden todellisuuden nimi oli kylmä sota. Vaikka asetelma oli klassinen, sen luonne oli kuitenkin nyt maailmanhistoriallisesti täysin uusi. Ydinasevarustelu merkitsi kauhun tasapainoa, jonka rikkoutuessa toteutuisi molemminpuolinen täystuho MAD (Mutually Assured Destruction). Kolmas maailmansota oli muuttunut miltä tahansa ja kenen tahansa kannalta katsoen mielettömyydeksi ja mahdottomuudeksi.

Neuvostoliiton hajotessa myös Varsovan liitto purkautui. Nato sai uuden elämän, koska Neuvostoliitosta vapautuneet Itä-Euroopan maat olivat (ehkä ymmärrettävästi neljän vuosikymmenen surkean historiansa jälkeen) epäluuloisia Venäjää kohtaan ja halusivat Naton suojaan. Nyt puhutaan kylmän sodan paluusta.

Jotta Natolla voisi tänään olla positiivinen rooli YK:n määrittämässä maailmanjärjestyksessä, sen pitäisi muuttua puolustusliitosta kriisinhallintaorganisaatioksi, ja siinä pitäisi olla mukana kaikki YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet (eli alkuperäiset ydinasevaltiot) Venäjä mukaan luettuna. Maailma tarvitsee vision, joka tarjoaa ulospääsyn nykyisestä umpikujasta. Ehkä se voisi olla tämä. Natoa ei voi taikoa olemattomiin.

Ne universaalit perusarvot, joiden noudattamisen välttämättömyyteen keskustelijat yhä uudelleen palaavat, on ehkä parhaiten maailmassa sisäistetty juuri Ruotsissa ja Suomessa sekä muissa pohjoismaissa. Voimme tehdä vielä paljon enemmänkin, että YK:n peruskirja ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset tulevat vieläkin paremmin tunnetuiksi sekä meillä että maailmalla. Voimme kansakuntana ja pohjoismaisena ryhmänä tehdä myös paljon sellaisen rauhanvälitystoiminnan edistämiseksi, josta Ahtisaari on ansaitusti palkittu.

Emme kuitenkaan voi komentaa toisia kansoja tai kansainvälisiä järjestöjä kunnioittamaan noita perusarvoja. Keskustelijoiden kiukuttelu poliitikkojen kaksinaamaisuudesta ei auta. Meidän aseitamme ovat vain oman yhteiskuntamme esimerkki, diplomatia – ennen kaikkea aktiivisuus kansainvälisissä järjestöissä – ja osallistuminen rauhanturvatoimintaan sen monissa eri muodoissa.

Keskustelijoiden implisiittinen (eli selväsi ääneen lausumaton, mutta ilmeinen) näkemys, että Naton pelote takaa viime kädessä globaalien demokratia-arvojen pysyvyyden ja edistymisen, on pelottava yksinkertaistus.

Poliisiluonteista voiman käyttöä tullaan luultavasti tarvitsemaan ikuisesti sekä kansallisesti että kansainvälisesti laillisen ja sovitun yhteisen järjestyksen ylläpitämisessä. Yhteisestä järjestyksestä ja kaikkia sitovista pelisäännöistä sopimiseen valtioita ei kuitenkaan voida pakottaa hampaisiin asti aseistautuneessa maailmassa. Yhteinen järjestys voidaan rakentaa vain keskusteluissa ja neuvotteluissa saavutetun laajan yhteisymmärryksen pohjalle. Sen rakentamisessa pienellä Suomellakin voi olla paljon kokoaan merkittävämpi rooli. Se on todellista turvallisuuspolitiikkaa.

Kirja on siis kehnohko opas neuvomaan, miten tästä eteenpäin, mutta ansaitsee kiitoksen siitä, että se pakottaa ajattelemaan tärkeitä asioita.