Jeremy Corbyn on valittu jatkamaan Ison Britannian Labour puolueen puheenjohtajana. Tänään radion Ykkösaamussa aiheesta keskustelivat yliopistonlehtorit Emilia Palonen Helsingin yliopistosta ja Mikko Kuisma Oxfordin yliopistosta.
En edes yritä mitenkään kattavasti referoida heidän arvioitaan. Riittänee kun totean, että molempien mielestä Corbynin valinta sinänsä ja sen taustalla oleva Ison Britannian poliittinen tilanne sekä maan poliittinen ilmapiiri antavat aihetta suureen kiinnostukseen sitä kohtaan, mihin suuntaan Britannian Labour puolue on menossa.
Brittien poliittinen järjestelmä, jossa yhden henkilön vaalipiireistä valitaan voittaja first past the post -menetelmällä, tuottaa sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa varsin vakaan kaksipuoluesysteemin. Molemmat totesivat, että se tekee vertailun suhteellisen vaalitavan maihin ongelmalliseksi. Poliittisesti, Palonen totesi, Gorbynin linjaa voidaan kuitenkin verrata, ei vain Yhdysvaltojen Sandersiin, vaan myös esim. Espanjan Podemokseen, Kreikan Zyritsaan ja Saksan Linkeen. Hän lisäsi, että kaikkein oleellisinta näissä suuntauksissa ei ole se, mihin pyritään, vaan se, mitä vastustetaan. Hän jätti sanomatta, että vastustaja on hegemoninen uusliberalismi.
En ole aivan varma, onko Palonen oikeassa. Vasemmistolle vallitsevan hegemonisen ajattelun kritiikki on tärkeää, mutta niin on myös tulevaisuuteen suuntautuva visio. Sekä Corbynille että Sandersille visiota merkitsee sana sosialismi.
Kun Tony Blair rakensi voittoisaa New Labour puoluetta, yksi hänen keskeisimpiä menetelmiään oli Labour-puolueen sääntöjen Clause Four sääntökohdan muuttaminen. Suomalainen lehdistö ja paljolti maailman lehdistö laajemminkin raportoivat, että Labour hylkäsi sosialismin. Se oli pinttyneisiin ennakkokäsityksiin perustuva virheellinen tulkinta. Clause Four oli ilmaissut, että Labour pyrkii suuryritysten kansallistamiseen. Tony Blair halusi, että tällainen tavoite poistetaan – ei siis puolueen ohjelmista, missä sitä ei vuosikymmeniin ollut ollutkaan – vaan puolueen säännöistä, joissa se roikkui Blairin mielestä historiallisena reliikkinä. Blair ja hänen tärkein neuvonantajansa sosiologi Anthony Giddens olivat sitä mieltä, että on vain realismia, jos Labour tunnustaa reilusti, että nyt ja tulevaisuudessakin eletään markkinataloudessa.
Tämä pyykki on maailman vasemmiston piirissä vielä loppuun asti pesemättä. Nyt Corbyn ja Sanders pakottavat palaamaan tähän problematiikkaan. Mitä on sosialismi, jos sitä ei määritellä tuotantovälineiden valtiolliseksi omistukseksi?
Lyhyt vastaus on: sitä ei tule ymmärtää järjestelmänä, vaan poliittisena filosofiana, poliittisena ideologiana tai suomalaisittain poliittisena aatteena, joka opastaa valintoja säädettäessä lakeja ja rakennettaessa yhteiskunnan instituutioita.
Varhaisissa maxilaisissa tulkinnoissa oli paljon pielessä. Kohtalokkain ylilyönti liittyi valtiollisen vallan olemuksen ymmärtämiseen. Kun yhteiskunnan nähtiin, sinänsä oikein, jakautuvan pääasiassa kahteen luokkaan, oletettiin että valtiollinen valta on aina puhdasta luokkavaltaa: jos sitä ei korvata proletariaatin diktatuurilla, se on hamaan ikuisuuteen porvariston diktatuuria. Tämä manikealainen ajattelu kummittelee valitettavasti vieläkin joidenkin vasemmistolaisen ajatuksissa – ja sitäkin useampien oikeistolaisten mielikuvissa vasemmistosta.
Valtavirran todellisuus kehittyi toisin. Se johtui demokratiasta, jonka historiallinen kehitys suttuisella ja sekavalla tavalla on ollut sekä liberalismiin uskoneen porvariston että sosialismiin uskoneen työväenliikkeen aikaansaannosta. Demokratia merkitsee vallan jakamista ja intressien yhteen sovittelua. On vanha porvarillinen eufemismi sanoa, että demokratia on kansan hallintoa kansan hyväksi (Rule for the People by the People) Realismia on nähdä, että demokratia on yhteiskunnallisten konfliktien sääntelyn järjestelmä.
Winston Churchillin nimissä kulkee viisaus, ettei demokratia ole mitenkään ihanteellinen järjestelmä, mutta mitään parempaakaan ei ole olemassa. Se on ehkä surumielinen, mutta varsinkin omana aikanaan lausuttuna kaukonäköinen toteamus. Tänä päivänä kaikkialla maailmassa vannotaan demokratian nimiin. On kuitenkin olemassa demokratioita ja ”demokratioita”.
Mitä luokkavaltaan ja luokkataisteluun tulee, siinä saavutetun demokraattisen kompromissin nimi on hyvinvointivaltio. On (uus)liberalismia pyrkiä kutistamaan hyvinvointivaltiota. On sosialismia pyrkiä kasvattamaan (tai ainakin puolustaa) hyvinvointivaltiota. Juuri näin Sanders ja Corbyn ymmärtävät sosialismin ja niin meidän muidenkin olisi se hyvä ymmärtää.
Tämän käytännön dikotomian taustalta voi kaivaa esiin myös liberalismin ja sosialismin filosofiset eroavuudet. Liberalismi uskoo vapaaseen yritteliäisyyteen ja markkinoihin, jotka lopulta tasaavat kaiken maallisen hyvän. Sosialismi näkee kapitalistin ja työläisen suhteen aina – ainakin potentiaalisesti – epäsymmetrisenä valta- ja riistosuhteena.
Kapitalismin valtaa rajoitetaan tämän päivän maailmassa lukemattomin keinoin: mm. työmarkkinasopimuksin sekä työsuojelu- ja kuluttajansuojelulakien avulla. Koko hyvinvointivaltion palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmä on sitä. Kapitalismia säästämisen ja sijoittamisen mielessä kuitenkin tarvitaan. Kapitalismi ei siis suinkaan ole kokonaan pahasta.
Sosialistiset näkemyksen Corbynin ja Sandersin tarkoittamassa merkityksessä ovat kuitenkin niitä, joilla rakennetaan toimivia aktiivisia, tasa-arvoisia, hyvinvoivia ja onnellisia yhteiskuntia. Sosialismi on visiointia; tämän päivän maailmassa se on kaikkein realistisinta visiointia.