Tänään lauantaiaamuna minulla on ollut kaksi ilonaihetta. Ensimmäinen oli Juuso Aromaan kirje, toinen oli Li Anderssonin haastattelu Ylen Ykkösaamussa.
Ykkösaamu, joka lähetetään viitenä arkipäivänä Yleradio 1:ssä ja lauantaina TV1:ssä, on yleisradion parhaita ohjelmaformaatteja. Minusta tuntuu, että ainakin minun on mahdotonta sortua ylisanoihin tuon ohjelmaformaatin ja sen liki joka-aamuisen toteutuksen kehumisessa. Jos arkisin pystyy kuuntelemaan radiosta klo kahdeksan uutiset ja sen jälkeen radion Ykkösaamun, pysyy hyvin informoituna maailman menosta. Jos sitten vielä hieman vilkuilee sanomalehtiä, voi jo pitää itseään asiantuntijana.
Tänään Seija Vaaherkumpu haastatteli Li Anderssonia. Olen joskus näissä blogeissani moittinut Seija Vaaherkumpua haastattelijana revolverityylistä ja hänen jatkuvista yrityksistään ”nakittaa” haastateltavansa. Nytkin hän kehonsa kielellä antoi ymmärtää, ettei oikein pidä Li Anderssonista, mutta muuten haastattelu sujui korrektisti ja ilman jallitus-yrityksiä. Ihminen tuntuu olevan oppivainen, toimittajakin.
Ensin Seija ja Li (jos saan nimitellä näin tuttavallisesti) puhuivat pitkään sotesta. Li osoitti erittäin syvällisen perehtyneisyytentä asiaan ja hallitsevansa sen moniulotteisen todellisuuden täydellisen. Tässä suhteessa hän poikkesi vahvasti edukseen kaikkista muista poliitikoista, joiden olen kuullut puhuvan tästä aiheesta. Sitten he puhuivat hallituksen politiikasta yleisemmin ja lopuksi – kuten näissä ohjelmissa on tapana – mentiin haastateltavan henkilöön.
Seija viittasi hiljattain tehtyyn kyselyyn, jossa Li osoittautui suosituimmaksi puoluejohtajaksi. Sitten hän kysyi Liltä, mikä on tämän suosion salaisuus. Li ei käyttänyt hetkeäkään ujostellakseen kysymykseen vastaamista. Hän sanoi täysin rauhallisesti tutkimustenkin osoittavat, että ihmiset odottavat poliitikoilta selviä ja ymmärrettäviä vastauksia tehtyihin kysymyksiin. Lin omat vastaukset Seijan tentissä osoittivat, että hän on itse sisäistänyt tuon tutkitun totuuden omaksi ohjenuorakseen. Jos sote on ”soppa”, niinkuin usein kuulee sanottavan, niin Lin haastattelu avasi erittäin selvästi mausteita myöten, mistä aineista soppa on keitetty.
Sitten olivat vuorossa kysymykset, jotka koskivat Lin tulevaisuuden suunnitelmia; ja tässä kohdassa tuli ilon aiheeni. Li sanoi pyrkivänsä olemaan Vasemmistoliiton puheenjohtaja vielä tulevien vaalien ja seuraavan puoluekokouksen jälkeenkin. Kannatan lämpimästi!
Juuso Aromaa on Vasemmistoliiton Helsingin ja Uudenmaan piirien uusi toiminnanjohtaja. Hän lähestyi minua perusjärjestöjen puheejohtajille osoitetulla kirjeellä. Siinä oli kysymys ehdokasasettelusta tulevia maakuntavaaleja silmällä pitäen. Kirjeen yksi oleellinen viesti oli häivyttää sellaiset mahdolliset väärinkäsitykset, että tarvitaan jotakin erityistä (sote-!) asiantuntemusta, jos aikoo asettua vaalissa ehdokkaaksi. Juuso ei sanonut, mutta minä sanon: työ tekijäänsä neuvoo. Tavallinen stadilais- tai landelais-järki riittää tämänkin luottamustehtävän pätevään hoitamiseen. Poliittisessa päätöksenteossa on aina kysymys arvovalinnoista. Vasemmistolaisen luottamushenkilön tärkein ominaisuus on, että hän ymmärtää, mitä arvoja hänen puolueensa edustaa yhteiskunnassa: niitä ovat tiiviisti sanottuna tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, syrjimättömyys ja ihmisyys. Tällä ymmärryksellä varustautuneelle maakuntahallinnon kenttä avautuu kiehtovana ja tärkeänä poliittisen toiminnan areenana.
Varsinainen ilonaiheeni Juuson kirjeessä oli hänen toteamuksensa, että juuri vaaleissa puolue toteuttaa tarkoitustaan. Melko usein kuulee ymmärtämätöntä puhetta siitä, että ”puolueista on tullut vain vaalikoneita”. Jos ymmärtää demokratiaa oikein, niin puolueet todellakin ovat vaalikoneita! Se on niiden tärkein tehtävä: mobilisoida kunnon kansalaisia tavoittelemaan ja ottamaan vastaan poliittisia luottamustehtäviä; kampanjoida yhdessä ehdokkaiden kanssa; edustaa ihmisiä.
Puolueilla on demokratiassa toinenkin tärkeä tehtävä. Se on kuitenkin alisteinen tuolle päätehtävälle. Viittaan tässä puolueiden tehtävään poliittisen sivistyksen ja tietämyksen edistäjinä. Näin yksinkertaista se perimmältään on. Demokratia tarvitsee viisaita puolueita ja puolueet sivistyneitä kansalaisia, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan poliittisia luottamustehtäviä. Täysipainoinen kansalaisuus on poliittista opiskelua ja tarvittaessa valmiutta edustaa samanmielisten ihmisten arvoja poliittisessa päätöksenteossa.