Menin helmikuun viimeisenä tiistaina illansuussa Cafe Svenska Teaterniin, jossa Veronika Honkasalo julkisti kirjansa Toivon politiikka (Into 2019). Olin jo vuosia seurannut Veronikan poliittista uraa, joten uskoin kuulevani kiinnostavan poliittisen katsauksen.
Tässä suhteessa tilaisuus oli kuitenkin pettymys. Tilan akustiikka on niin ongelmallinen, etten mikrofonista hieman kauempana istuneena saanut juurikaan selvää sen paremmin Veronikan kuin häntä haastatelleen henkilön puheesta. Tilaisuus oli kuitenkin antoisa. Minulla oli pöytäkaverina Pekka Peltola, joka kanssa on aina mukava rupatella – tai niinkuin nyt, supatella.
Tutustuakseni Veronikan Toivon poliltiikkaan minun siis oli luettava hänen kirjansa. Se ei ole maailman helppolukuisin kirja, mutta paneutuvan lukijan se palkitsee. Onko se vaalikirja? No tietysti, mutta se on siinä suhteessa poikkeuksellinen teos. Sen voi omaksi rakennuksekseen lukea vaikkei edes harkitsisi Veronikan äänestämistä eduskuntavaaleissa. Samassa tarkoituksessa sen voi lukea vaalien jälkeenkin, eikä kirjan sanoma ole silloinkaan menettänyt ajankohtaisuuttaan.
Kirjassa on seitsemän oivaltavasti otsikoitua lukua: Herääminen, Tunteet, Luottamus, Ideologia, Hyvinvointivaltio ja Vasemmistolaisuus. Jos haluaa nopeasti tutustua Veronikaan ja hänen ajatusmaailmaansa, voi lukea vain ensimmäisen ja viimeisen luvun, mutta viisi muutakin lukua tarjoavat Veronikan omilla kokemuksilla höystettyä ajatuksen juurta.
Edellisessä blogissani esittelin Axel Honnethin kirjan Sosialismin idea. Kuinka ollakaan, Honneth ja Veronika sisällyttävät vasemmistolaisuuteen taloudellisen tasa-arvon puolesta käytävän kamppailun lisäksi yhtä tärkeinä elementteinä etnisen ja sukupuolten tasa-arvon puolesta käytävät kamppailut. Veronika ei mainitse kirjassaan kertaakaan sanaa sosialismi. Se ei kuitenkaan estä toteamasta, että Veronika on Honnethin tarkoittamassa merkityksessä ajatusmaailmaltaan moderni sosialisti.
”Politiikassa on loppujen lopuksi kyse konflikteista erilaisten tavoitteiden ja arvojen välillä” sanoo Veronika kirjansa viimeisessä luvussa. Toivoa herättävän vasemmistolaisuuden neljäksi keskeiseksi periaatteeksi hän nimeää seuraavat: 1) Politiikka takaisin politiikkaan, 2) Kaikille, ei harvoille, 3) Ilmasto ei odota ja 4) Ihmisarvo on jakamaton. Tämä on mielestäni oivaltava listaus, johon sisältyvät implisiittisesti (eli siis erikseen nimeämättä) myös vasemmiston vastapuolet poliittisissa konflikteissa: uusliberalismi (erityisesti kohdat 1 ja 2) ja äärioikeistolainen populismi (erityisesti kohdat 3 ja 4).
Kirjan viimeisen luvun viimeisellä kappaleella, joka on otsikoitu Toivon politiikka, on mottona eräs hienoimmista koskaan lukemistani ajatelmista: Kriittinen ajattelu ilman toivoa on kyynisyyttä. Toivo ilman kriittistä ajattelua on naiiviutta. (Maria Popova). Veronika ei kerro mitään Maria Popovasta. Wikipediasta käy ilmi, että Maria Popova on vuonna 1984 syntynyt bulgarialainen USA:ssa asuva kirjailija ja kolumnisti. Veronika näyttää hakevan intellektuaaliset virikkeensä osaavalta ja uskottavalta taholta.
Kirjansa ensimmäisessä luvussa Veronika kertoo, miten tuli mukaan politiikkaan. Ehkä hänen tarinansa tuntuu minusta niin sympaattiselta, koska se muistuttaa omaani. Toimin vapaana sosialistina ja rauhanliike-aktivistina koko 60-luvun ja liityin Skdl:ään jo 30 vuotta täytettyäni vuonna 1969. Veronika kertoo lähteneensä Naisasialiitto Unionin toimintaan 25 vuotiaana ja toimineensa sen puheenjohtajana vuosina 2005 – 2008. Vasta tämän jälkeen hän liittyi Vasemmistoliittoon. Ratkaiseva hetki Veronikalle oli vuoden 2011 eduskuntavaalit, jolloin hän vaali-ilta lupasi ystävilleen lähteä ehdolle seuraavissa vaaleissa. Ne olivat kunnallisvaalit lokakuussa 2012. Sen jälkeen Veronika on ollut kuusi vuotta Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen, johtanut valtuustoryhmää kolme vuotta, vaikuttanut kaupunginhallituksessa neljä vuotta, saanut ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan yli viisituhatta ääntä ja tullut valituksi puolueen varapuheenjohtajaksi.