Tuoreessa KU:ssa (no: 21; 24.5.2019) on EU- vaalien ja ajankohtaisen EU-politiikan ymmärtämisen kannalta tärkeä artikkeli. Siinä Esko Harni on haastatellut Helsingin yliopistossa työskentelevää politiikan tutkija Antti Ronkaista.

Luin jutun etupäässä nyökytellen: noin juuri, niinpä. Muutama kohta on kuitenkin hieman epäselvä ja yksi kohta jättää paljon kysymysmerkkejä. Viimeksi mainitulla viittaan Ronkaisen lausumaan, jonka mukaan ”vasemmiston tulee miettiä uudelleen suhteensa EU:hun poliittisena projektina: mitä vasemmisto EU:sta haluaa ja mitä ei”.

Hieman apokryfinen on kohta, jossa Ronkainen kutsuu tämänhetkistä tilannetta, jossa unioni toimii ”hirviöiden aikakaudeksi”. Hän pyrkii selventämään lausumaansa viittaamalla Antonio Gramscin lausumaan: ”Vanha kuolee, ja uusi ei ole vielä syntynyt”. Haluan ymmärtää, että Ronkainen tarkoittaa ennen kaikkea EU:n olemusta poliittisena projektina tai poliittisen toiminnan kenttänä, siis polityna (antiikin Kreikasta lainattua käsitettä käyttääkseni) . Se on syntymässä, mutta tämän polityn legitimiteetti e ole vielä läheskään vakiintunut EU-kansalaisten silmissä.

Euroopan unionilla on takanaan jo vuosikymmenien historia, mutta vasta nyt se on muuttumassa aidosti poliittiseksi ”projektiksi”, aidoksi polityksi. Näihin vuosiin saakka se on ollut vain taloudellinen projekti, yhteismarkkinat. Meillä on koko Suomen EU-jäsenyyden ajan yritetty totutella ajatukseen, että EU-politiikka ei ole ulko- vaan sisäpolitiikka. Tämä ajatus ei ole missään tapauksessa mennyt niin sanotusti ”läpi” kansan keskuudessa, ehkä hieman virkamiesten ja joidenkin poliittisesti aktiivisten ihmisten keskuudessa.

Meillä siis ei ole mitenkään laajasti ymmärretty, että ”vanha on kuolemassa”, että pelkästään kansallisvaltioista ja niiden keskinäisestä diplomatiasta koostuva Eurooppa on kuolemassa tai väistymässä ja että jotakin ”uutta on syntymässä”. Meillä ei laajasti ymmärretä, että tämä uusi Eurooppa on integroitunut Eurooppa, jolla on samanlaisia poliittisia instituutioita kuin sen jäsenvaltioilla. Ainakaan näitä uusia EU:n instituutioita ei koeta vielä samalla tavalla legitiimeiksi kuin koetaan jäsenvaltioiden omat instituutiot. Juuri tämän takia me elämme ”hirviöiden” aikaa. ”Hirviöitä” ovat tietysti ne nationalistiset ja populistiset liikkeet, jotka yrittävät kääntää historian pyörää taaksepäin haluamalla purkaa koko EU:n tai ainakin heittämällä mahdollisimman paljon kapuloita sen rattaisiin. Tämä on tulkintani Antti Ronkaisen ”hirviöiden aikakaudesta”. Toivottavasti olen oikeassa.

Mutta mitä Ronkainen tarkoittaa sillä, että ”vasemmiston tulee miettiä uudelleen suhteensa EU:hun poliittisena projektina”?

Vasemmistossa on viime vuosikymmeninä ollut paljon ihmisiä, joiden mielikuvissa EU on uusliberaali kapitalistinen projekti. Vasemmistolaisten EU-vastustus on kummunnut osin tämänkaltaisesta analyysista. Osa on nähnyt jotenkin perinteisemmin, että EU uhkaa suomalaista ja laajemmin pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Nämä kaksi analyysia ovat myös kietoutuneet yhteen.

Ronkainen ei siis puhu olemattomia ehdottaessaan, että ”vasemmiston tulee miettiä uudelleen suhteensa EU:hun”. Niin kauan kuin EU oli vain yhteismarkkina neljine vapauksineen näissä vasemmistolaisten asenteissa saattoi nähdä jonkinlaista järkeä. Viime vuosien kokemukset kriiseineen ovat kuitenkin osoittaneet, että yhteismarkkinat sinänsä ovat jo tuottaneet ja ylläpitävät sellaisen integraation, keskinäisriippuvuuden ja yhteenkuuluvuuden astetta, että EU on pakko alkaa nähdä aidosti poliittisen projektina, uudenlaisena polityna.

Tätä tietoisuutta ovat vauhdittaneet uudet globaalit ongelmat ja uhat, tärkeimpänä ja ajankohtaisimpana ilmastonmuutos. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että niiden torjumisessa tarvitaan ylikansallista yhteistyötä. EU on alettu nähdä myös ainakin potentiaalisesti tehokkaana globaalina toimijana. Tämä oivallus koskee myös sellaisia asioita kuin ihmisoikeudet ja demokratia.

Viime vuosina on noussut esiin tunnus ”sosiaalinen Eurooppa”. Sosiaalipolitiikka kuuluu EU:n pelisääntöjen mukaan jäsenvaltioille eikä EU:lla ole sillä alueella toimivaltaa. Tarve sosiaalipolitiikan harmonisointiin on kuitenkin tullut ilmeiseksi. Jo pelkästään työvoiman vapaa liikkuvuus tekee tämän välttämättömäksi.

Hyvinvointivaltiot pohjoismaissa ja muualla Euroopassa ovat syntyneet poliittisen vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen kamppailujen tuloksena. Euroopan vasemmiston on nähtävä seuraavana suurena historiallisena projektinaan Euroopan tason ”hyvinvointivaltion” rakentaminen. Juuri sitä tarkoittaa parhaimmillaan tunnus ”sosiaalinen Eurooppa”.

On varmasti totta, että Euroopan unionin kehittämiseen liittyi 80-luvulla paljon uusliberaaleja unelmia. Ne olivat oikeiston unelmia. Historian kehityksen logiikka on kuitenkin nostanut esiin poliittisen Euroopan kehittämisen vaatimuksen ja viisas vasemmisto tiedostaa sen ennen kaikkea sosiaalisen Euroopan rakentamisen vaatimuksena. EU on poliittisen toiminnan kenttä, se on yhä enemmän polity (jota sanaa on pakko käyttää paremman puutteessa). Se ei ole enää vain talouselämän projekti. Se on yhä enemmän EU-kansalaisten poliittinen ja sosiaalinen projekti. Se on myös yhä enemmän globaalin vaikuttamisen projekti.

Tämä käsittääkseni on sitä, mitä Ronkainen peräänkuuluttaa vaatiessaan vasemmistoa miettimään uudelleen suhteensa EU:hun. Jos siis olen ymmärtänyt häntä oikein. Jos olen, niin olen hänen kanssaan samaa mieltä.