Tämä on poliittinen, muttei kovinkaan puoluepoliittinen kirjoitus. Tämän kirjoittamiseen minut innosti tämänaamuinen pääministeri Sanna Marinin haastattelu TV 1:n Ykkösaamussa.
Sanna Marin esiintyi yksiselitteisesti hyvin! Olen itse kahdeksankymppinen mies. Haastattelua katsellessani ajattelin, että jos ikäiseni mies olisi antanut Seija Vaaherkumpulle ne sujuvat, napakat ja erittäin asiantuntevat vastaukset, jotka Marin antoi, se olisi ollut minusta asiaa sen enempää ajattelematta ”normaalia”. Nyt ne antoi hieman yli kolmekymppinen nainen. Se ei ole tavannut olla ”normaalia”, mutta siitä on tulossa ”uusi normaali”. Tuore tutkimus kertoo, että yli puolet suomalaisista luottaa Sanna Marinin hallituksen kykyyn selvitä hyvin. Suurinta luottamus on yli seitsemänkymppisten keskuudessa. Se on kunniaksi ikäpolvelleni ja edustaa realismia.
Vaaherkumpun kysymyksiä oli laidasta laitaan. Ajankohdan huomioon ottaen niistä monet liittyivät al-Holin leiriin ja ulkoministeri Pekka Haaviston toimintaan. Näissä asioissa Marinin vastauksissa ei ollut mitään yllättävää. Hän ja hänen hallituksensa ovat jo ehtineet tehdä kantansa selväksi viime päivien kiihkeässä sanailussa. Kokoomukselle esitetty kysymys ”Eikö teitä hävetä?” on osoittautunut – hieman tunteelliseksi tottakai, mutta – täysin asialliseksi ja aiheelliseksi. Sensijaan hallituksella ja aivan ilmeisesti myöskään ulkoministeri Haavistolla ei ole asiassa mitään hävettävää; päinvastoin. Viisaan silmissä hallitus voitti välikysymyskeskustelun 6 – 0.
Osa kysymyksistä koski kuitenkin ajankohdan kohukeskustelut ylittäviä yhteiskunnan syvärakenteiden ongelmia: työmarkkinoita ja hyvinvointivaltiota. Ja tietysti hallitusohjelmassakin keskeiseksi asetettua 75 %:n työllisyystavoitetta.
Kylmän sodan vääristämän poliittisen kielen takia näistä asioista on vaikea puhua ja kirjoittaa. Vasemmistossa on edelleen paljon ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että me elämme kapitalismissa, koska kapitalismi ymmärretään samaksi asiaksi kuin markkinatalous.
Joillakin vasemmistossa – tosin kovin harvoilla – on nostalginen suhde sanaan sosialismi, jota he uskoivat Neuvostoliiton edustaneen. Että se oli totalitaristinen komentotalous ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen näkökulmasta katsoen rikollinen valtio, on valjennut useimmille vähitellen – joillekin jo välittömästi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, joillekin vasta 1990-luvulla. Se, oliko se joka tapauksessa sosialismia, on kysymys joka askarruttaa joitakin, mutta ei useimpia. Journalismin ja politologiankin mielestä juuri se oli sosialismia.
Minun teesini on, että vasemmiston ei tule hyväksyä niitä merkityksiä, jotka hegemoninen (uusliberaali) normaali antaa sanoille kapitalismi ja sosialismi.. Se olisi pitäytymistä kylmän sodan aikaisessa läntisessä retoriikassa. Asia on tärkeä vasemmiston itseymärryksen kannalta; ja sen oikaisemiseen tarvitaan paluu ja perehtyminen 1800-luvun kielimaailmaan, jolloin nämä sanat syntyivät.
Yllättäen Karl Marx ei ole kovin huono opas, kun lähdetään täsmentämään näille sanoille järkevä vasemmistolainen merkitys.
Marx itse saattoi luulla, että arvon työhön perustuva teoria olisi käyttökelpoinen ajatusväline hyödykkeiden hinnoittelussa kokonaan valtiollistetussa suunnitelmataloudessa. Hän ei tosin sano näin missään, mutta niin hänen ajattelunsa voi rekonstruoida. Ja jos, niin hän oli ”väärässä”. Oikeassa hän oli siinä, että keskitti huomionsa arvojen tuottamisen prosessiin eli hyödykkeiden tuotantoon. Niissä prosesseissa pääoman (eli kapitaalin) omistaja otti itselleen työn tuottaman lisäarvon, joka oli tuotetun hyödykkeen myyntihinnan (eli sen vaihtoarvon) ja sen tuottamisesta maksetun palkan (siis työvoima-hyödykkeen käyttämisestä maksetun hinnan eli sen vaihtoarvon) erotus. Marx kutsui tapahtumaa riistoksi.
Sana ”riisto” on pejoratiivinen eli moittiva ilmaisu. Marx itse ei näytä olleen täysin selvillä ilmaisunsa normatiivisesta luonteesta, vaan piti koko analyysiaan jollakin tavalla puhtaana ja objektiivisena tieteenä. Meidän hänen jälkeensä tulleiden vasemmistolaisten on syytä tiedostaa ja tunnustaa ilmaisun normatiivisuus. Riisto on moraalisesti väärin.
Kannattaa myös miettiä Marxin käsitettä ”luokka”. Marxille porvaristo oli luokka, samoin työläiset. Lisäksi hänen aikanaan kaikissa maissa oli melko suuri talonpoikaisluokka. Porvaristoon kuuluivat kapitalistien lisäksi heidän lakeijansa sekä yrityksissä että valtion hallinnossa. Yksi Marxin kuuluisimpia huudahduksia on: ”Valtio on vain hallitsevan luokan kabinetti.”
Marxin ennuste polarisaatiosta on osunut aika hyvin kohdalleen. Entinen suuri talonpoikaisluokka on joko kutistunut hyvin pieneksi tai kokonaan olemattomiin riippuen siitä, miten maatilojen omistus on kehittynyt. Nyky-yhteiskunnassa on kaksi suurta luokka: palkansaajat eli työläiset ja porvaristo, jossa kuten ennenkään kaikki eivät ole kapitalisteja, vaikka voivat olla kapitalismin asialla.
Valtion ymmärtäminen hallitsevan luokan kabinetiksi edellytti ajatuksen siitä, että ”yövartija-valtion” menot kustansi porvaristo ”omista” varoistaan.
Miten tilanne on muuttunut kun varsinkin toisen maailmansodan jälkeen on synnytetty ”hyvinvointivaltio”, jota koko kansa kustantaa verovaroin?
Verotus on hyvin koukeroinen ja mutkikas asia otettavaksi intellektuaalisesti haltuun. Vallitseva ajattelutapa on, että kaikki maksavat veroja ns. ”omistaan” (jolloin vasemmistossa voidaan tietysti viritellä keskusteluja siitä jakautuvatko tulot ja varallisuus alunperinkään oikein ja kohdistuuko verotus oikein, ja onko sen taso kussakin tulo- ja omaisuusluokassa oikea).
Marxin metodia noudattaen – tai sitä mukaellen – asiaa voidaan kuitenkin katsoa kokonaan toisin. Kiinnitetään huomio arvon tuottamisen prosessiin juuri sen syntyvaiheessa, in statu nascendi, aivan kuten Marxkin teki. Marxilla siinä oli kaksi toimijaa: työläinen ja kapitalisti. Entäpä jos me hahmotammekin siihen kolme toimijaa: työläisen, kapitalistin ja verottajan (eli julkisen vallan).
Filosofisesti tilanne muuttuu sikäli täysin, että työläiset ja kapitalistit eivät enää maksakaan veroja ”omistaan”, vaan koko tuotetun arvon jako voidaan nähdä oikeudenmukaisuus-kysymyksenä riippumatta siitä miten verojen kanto on käytännössä organisoitu. Filosofisesti tämä lähestymistapa tunnustaa, että kaikilla kolmella osapuolella on legitiimi oikeus (omistajuus) tuotettuun arvoon. Mitkä ovat oikeat jakosuhteet sekä oikeudenmukaisuuden että tarkoituksenmukaisuuden kannalta ja miten jako organisoidaan palkkojen, voittojen ja verojen kesken, onkin sitten poliittinen kysymys.
Tällä tavalla hahmottuvassa maailmassa kapitalismi on vasemmiston näkökulmasta nimenomaan riistoa, eli se tarkoittaisi tilannetta, jossa pääoman omistajat saavat kohtuutonta etua työntekijöiden ja julkisen vallan (eli ennen kaikkea hyvinvointivaltion) kustannuksella. Ajatus että kaikki yritystoiminta ja yritteliäisyys olisi kapitalismia, joutaa kuitenkin romukoppaan – määrätietoisesti.
Axel Honneth ehdottaa sosialismin käsitteen uuden ymmärtämisen ytimeksi sosiaalisen vapauden ajatusta. Jotta sosiaalinen vapaus (siis mm. vapaus työttömyyden pelosta, vapaus montonisesta pakkotahtisesta työstä ja vapaus osallistua monipuolisesti kulttuurista nauttimiseen ja sen kehittämiseen) voisi toteutua, se edellyttää kivijalakseen taloudellista oikeudenmukaisuutta.
Hyvinvointiyhteiskunnalle ei ole tässä ajattelutavassa olemassa mitään vaihtoehtoa, jonka nimi olisi ”sosialismi”. Sensijaan, mitä suuremman kannatuksen sosialistiset ajatukset ja maailman hahmottamisen tapa saavat, sitä helpompi on kehittää hyvinvointiyhteiskuntia sellaisiksi, että niissä todellakin voidaan hyvin ilman että niissä on minkään kokoisia syrjäytettyjä vähemmistöjä, jotka voivat huonosti.
Viisaus alkaa siitä, että sosialismi ymmärretään poliittiseksi filosofiaksi ja aatteeksi, joka määrittyy ennen muuta liberalismin talousfilosofian kritiikiksi. Samalla jätetään historiaan se kylmän sodan aikainen täysin harhaan johtava kielimaailma, jossa vastakkain olivat ”sosialismi” ja ”kapitalismi”. Olen hyvin selvillä siitä, että ehdotan kivistä polkua, mutta ”elämä itse” on tainnut laittaa vasemmiston tälle polulle.