Eilen (18.4.) esitettiin Ylen TV2:n taloustalkoot -ilta, jonka lähtökohta oli, että Suomi potee syvää talousahdinkoa. Ohjelman esittelyssä todettiin, että meitä kaikkia vaaditaan nyt mukaan taloustalkoisiin ja esitettiin haastava kysymys: Minkälaisiin talkoisiin itse osallistuisit?
Ohjelman keskusteluasetelma oli aikaisemmista A 2 -illoista tuttu: kaksi parinkymmenen ihmisen porukkaa, joista toinen istuu vasemmalla ja toinen oikealla. Mukana on muutamia poliitikkoja ja joku tutkija; suurin osa kummassakin joukkueessa on eri ikäistä tavallista kansaa, ihmisiä jotka on valittu ammatin tai harrastuksen perusteella. Käsiteltävänä on teema, joka joukkueiden kirjavan kokoonpanon ansiosta saa keskustelussa monipuolisen valotuksen.
Ohjelman formaatin ja keskusteluasetelman tarkoitus on siis hyvä, mutta mitä tapahtuu käytännössä? Kun koolla on näin paljon väkeä, melkeinpä minkälaiset tahansa avauspuheenvuorot nostattavat runsaasti käsiä, ja keskustelu karkaa käsistä. Juontajat antavat kohteliaan tasapuolisesti puheenvuoroja vasemmalle ja oikealle. Katsoja joutuu toteamaan, että toiset puhuvat aidasta ja toiset aidan seipäistä. Tavoite, teeman monipuolinen valotus, peittyy runsaan ja sekavan puheen alle. Katsoja joutuu pinnistämään muistiaan: mistä oikeastaan olikaan tarkoitus keskustella?
Ohjelman ilmoitettua teemaa ajatellen joukkueiden kokoonpano oli eilisessä keskustelussa ongelmallinen. Oikealla istuivat hallituksen politiikkaa tukevat, vasemmalla oppositiota tukevat. Vasemmalla istuivat työntekijöitä (ja opiskelijoita) tukevat, oikealla työnantajapuolta tukevat. Asetelma oli siis selvästi ja vahvasti poliittinen.
Minkälaisiin talkoisiin itse osallistuisit? Tähän kysymykseen sisältyy puolestaan oikeastaan lähtökohtaisesti ajatus, että poliittisesta (talouspoliittisesta, sosiaalipoliittisesta, veropoliittisesta jne.) tilanteen raamituksesta oikeastaan ei tarvitse keskustella. Toisin sanoen on kysymys yhteisesti ymmärretystä tilannekuvasta ja kansallisesta hädästä. Eli kysymys olisi vain siitä, mitä itse kukin on valmis tekemään kansantaloutemme pelastamiseksi hädästä.
Ohjelman toimittajien pohjatonta naiiviutta osoitti insertti, jossa suomalainen huippuluokan vuoristokiipeilijä nousee vähä vähällä eteenpäin ja saavuttaa lopulta tavoitteen, pääsee huipulle. Sitten sama mies marssitetaan studioon vastaamaan ohjelman haasteeseen. Käy ilmi, että hänellä ei ole juurikaan mitään asiallista sanottavaa. Vuoristokiipeilyko-kemuksensa hän kuitenkin osaa tiivistää jämäkäksi viestiksi: on pelattava yhteen, vedettävä yhtä köyttä.
Katsojien tulkinta oli todennäköisesti, että ohjelman toimittajien mielestä nyt olisi lopetettava poliittinen pulina ja asetuttava yksimielisesti tukemaan hallitusta. Tuskin toimittajat tällaista tulkintaa haluavat, vai haluavatko? Hehän olivat tekemässä poliittista keskusteluohjelmaa.
On ymmärrettävää, jos poliittisessa keskusteluohjelmassa joku aina käyttää kärsimättömiä puheenvuoroja hallituksen linjan puolesta, joissa vaaditaan kritiikin ja vaihtoehtojen pohdinnan vaientamista, ”koska nyt ei ole sellaiseen varaa, on puhallettava yhteen hiileen”. Ohjelman toimittajien tehtävähän on kuitenkin juuri keskustelun edistäminen ja sen kautta vaihtoehtojen avaaminen.
Eilinen ohjelma oli siis lähtökohtaisesti heikosti suunniteltu ja myös toteutus jätti paljon toivomisen varaa. A 2 -illan opetus oli jälleen kerran, että formaatti on niin vaativa, että se vaatii poikkeuksellista ammattitaitoa sekä ohjelman suunnittelussa että sen vetämisessä. Pahoin pelkään, että niin pystyviä – älykkäitä, nopeita, hyvämuistisia ja kaiken aikaa jutun juonen hallitsevia – toimittajia ei ole olemassakaan. Ehkä Ylen olisi tehtävä johtopäätös: formaatti on liian vaikea, lopetetaan A 2.