Helsingin Sanomien pääkirjoitus käsittelee tänään (pe 29.1.2020) demokratian kannalta tärkeää aihetta, Ylen ja lehdistön suhdetta. Kyseessä on juhlakirjoitus. ”Mediaa voi katsoa kahdesta eri näkökulmasta” se sanoo ja jatkaa: ”Yksien mielestä Yleisradio on riippumaton, sanomalehdet kaupallisia. Toisten mielestä sanomalehdet ovat riippumattomia, Yle valtiovallan äänitorvi.”

Lehti jatkaa toteamalla, että näkemysten taustalla on erilainen käsitys valtion ja yksilön välisestä suhteesta, mutta kirjoittaa sitten, että ”käytännössä erojen ei tarvitse olla näin suuria”. Pääkirjoituksen loppuosa keskittyykin puolustamaan julkisen palvelun median ja yksityisen median rinnakkaiseloa. Erityisen mielenkiintoisena pidän lausetta: ”Yksityisellä puolella on hyvä muistaa, että julkinen palvelu luo journalismiin laatukriteerit, jotka tekevät alalle hyvää.” Tuo on myönnytys, joka erottaa Hesarin kirkkaasti äärioikeistolaisesta yksisilmäisyydestä.

Joukkoviestintä alkoi tulla mahdolliseksi Johannes Gutenbergin keksinnön myötä. Siitä alkoi kehitys, joka vähitellen toi vapaan tiedonvälityksen demokratian ytimeksi. Ranskan vallankumousta vuonna 1789 (tai muutaman vuosi sitä ennen Yhdysvaltojen itsenäistymistä Britanniasta) ei olisi voinut tapahtua ilman painokonetta, pamfletti-kirjallisuutta ja lehdistöä. Noista vallankumouksista ja noilta vuosilta ovat peräisin vähitellen demokratian peruspilareiksi tiivistyneet kolme ranskan kielen sanaa, liberté, egalité, fraternité, vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus.

Ei ole historian ironiaa, vaan on ollut pikemminkin välttämätöntä, että noilta vuosilta peräisin olevat ja keskenään kilpailijoiksi mielletyt aikakautemme suuret yhteiskunnalliset filosofiat liberalismi ja sosialismi ovat nojanneet täsmälleen samoihin, juuri noiden kolmen sanan ilmaisemiin, yhteiskunnallisiin arvoihin. Käytännössä kysymys on sitten ollut tulkinnoista; toiset tulkinnat ovat kestäneet aikaa paremmin kuin toiset.

Sosiologia, politologia ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus ottivat 1700/1800-lukujen vaihteessa vasta hapuilevia ensiaskelia. Tämän takia ei ole hämmästyttävää, että sekä liberaaleja että sosialistisia yhteiskuntafilosofioita ja utopioita leimasivat aluksi sekä lennokkuus että ehdottomuus. Niiden aikojen jälkeen teollinen vallankumous, ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, fasismi, toinen maailmansota, kolonialismin purkautuminen, kylmä sota ja Neuvosto-kommunismin romahtaminen ovat antaneet, ei vain eurooppalaisille vaan koko ihmiskunnalle, paljon mietittävää. Jos mediaa kokonaisuudessaan pidetään suurena ajatushautomona, niin sillä on ollut paljon mitä hautoa.

Yhdellä sanalla ilmaisten sanat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus viittaavat käsitteeseen oikeudenmukaisuus. Silloin ei tarkoiteta oikeudenmukaisuutta olemassa olevien lakien tiukkana tulkintana vaan oikeudenmukaisuutta tai sen puutetta jokaisen ihmisen omana kokemuksena ja toisiin ihmisiin (ja eläimiinkin) kohdistuvana empatiana heidän elämänsä reaalisissa olosuhteissa.

Sananvapaus on demokratiamme ja tieteeseen perustuvan kulttuurimme ydinarvo. Edistystä kohti sivistyneempää ja kaikille oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa voidaan toteuttaa parhaiten, itse asiassa oikeastaan vain, pitämällä kiinni sananvapaudesta. Se tarkoittaa tänä päivänä ehdottomasti myös sananvapauden väärinkäytön torjumista, mikä puolestaan tarkoittaa käytännössä sitoutumista sekä totuudellisuuteen että ihmisarvon ja ihmisoikeuksien universaalisuuteen.

Kun Hesari sanoo tänään, että sananvapautta voidaan katsoa kahdesta näkökulmasta, niin eivät sen mainitsemat näkökulmat tietenkään ole tuulesta temmattuja, mutta äärimmäisiä. Kun Hesari sitten muistuttaa, että ”julkinen palvelu luo journalismiin laatukriteerit, jotka tekevät alalle hyvää”, niin siihenkin lausumaan kannattaa suhtautua varovaisesti. Mikä tahansa julkisen palvelun media ei toimi tavoilla, joita voisi suositella. Maailmalla on ikäviä esimerkkejä. Meillä Suomessa on tässä suhteessa hyvä historia, josta voi oppia paljon.

Kriittisyys, moniarvoisuus ja totuudellisuus Ylen journalistisina ohjeina ovat asia, johon päädyttiin vasta pitkien kädenvääntöjen jälkeen oikeastaan vasta 1960-luvulla. Saavutuksesta on kiittäminen suomalaisen demokratian todellistumista II maailmansodan päätyttyä. Saavutuksesta on tietysti pidettävä ehdottomasti kiinni, mutta samalla on hyvä myös tuntea se historia, joka on johtanut nykytilaan.

Hesari viittaa juhlakirjoituksessaan vain Yleen ja kaupalliseen mediaan. Kun puhutaan mediasta kokonaisuutena, pitää muistaa myös Suomen puoluelehdistö. Sitä kehitettiin Suomessa vuosikymmeniä hieman samanlaisella filosofialla, jolla kehitettiin julkisen palvelun mediaa Yleisradiota. Käytännössä moniarvoisuuden demokraattinen tukeminen tarkoitti puoluelehtien taloudellista tukemista valtion varoista. Tämä järjestely samoin kuin suoraan puolueille annettu tuki ovat olleet järjestelyjä, joiden taustalla on ollut demokratian olemuksen syvällinen ymmärtäminen, demokratiaan kuluva keskinäinen kunnioitus ja samalla taloudellisten realiteettien ottaminen todesta.

Suomessa osa kaupallista lehdistöä on ollut ns. hybriidejä; ne ovat olleet joko muodollisestikin tai ainakin asiallisesti porvaripuolueiden äänenkannattajia, mutta ovat suuren levikkinsä ja saamiensa runsaiden mainoksien vuoksi näyttäneet kaupallisilta julkaisuilta. Lisäksi on ollut ja on aitoja kaupallisia sanomalehtiä, joilla tietysti on oma paikkansa joko paikallisuutensa vuoksi tai lukijoille tärkeiden kaupallisten tiedotteiden eli mainosten vuoksi. Markkinatalous ei toimi ilman tuotteiden mainontaa, mutta eivät ihmiset pelkkiä mainoslehtiä tilaisi, siksi syntyi sanomalehti, joka tarjoaa mainosten lisäksi muutakin ihmisiä kiinnostavaa ajankohtaista luettavaa.

Suomen lehdistön 250 v juhlapäivinä on hyvä muistaa joukkoviestinnän kokonaisuus ja ajatella ennen kaikkea sananvapauden olemusta ja merkitystä.