Olemme siirtyneet uuteen vuoteen. Koko vuosi vietetää Suomen itsenäisen valtion 100. juhlavuotena. Millä mielellä?
Paljon tulee olemaan urheiluhenkistä uhoa, kuinka Suomi (siis jotkut suomalaiset) on pärjännyt siinä tai tässä. Eipä tällaisessa oman erinomaisuutemme korostamisessa hirveän paljon moitittavaa olekaan, jos se pysyy tolkun rajoissa.
Jotakin perin primitiivistä kuitenkin on asetelmassa, jossa suuri joukko ihmisiä samaistuu sankareihin, joiden ansio on ollut vain voittaa kilpailu lajissa, joka ei sinänsä muuta maailmaa mitenkään. Aivan eri asia on sellainen sankaruus esimerkiksi tieteen tai taiteen alueella, joka on ansaittu viemällä aidosti eteenpäin yhteistä kulttuuriamme. Ei ole snobismia miettiä tarkkaan perusteita, joilla sankarinsa valitsee.
Toivottavasti juhlavuotta käytetään paljon sellaisen ajattelun ja puheen tuottamiseen, jolla isänmaallisuus yhteisöllisyytenä pyritään sijoittamaan oikein universaaliin ja eurooppalaiseen yhteyteen.
Olen sosialisti. Minulle se on jo yli puoli vuosisataa tarkoittanut sen elämän perustavan tosiasian tiedostamista, että me ihmiset olemme kaikki suuressa määrin toisistamme riippuvaisia. Siirtyminen maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teolliseen syvensi ja laajensi merkittävästi ihmisten keskinäistä riippuvuutta. Se on tehnyt keskinäisestä riippuvuudesta ehdotonta. Siksi sosialismi poliittisen ajattelun lähtökohtana on modernissa yhteiskunnassa ainoa intellektuaalisesti rehellinen mahdollisuus.
Tiedämme kuitenkin – ja toivottavasti muistamme – että modernina aikana sosialistisesta premissistä on harhauduttu julmiin ja epäinhimillisiin poliittisiin ideologioihin. Sellainen oli kommunistisen diktatuurin legitimoinut itsepetos ns. tiedostavan etujoukon oikeudesta yksinvaltaan. Sellainen oli myös kansallissosialismin vielä paljon primitiivisempi ja irrationaalisempi usko tiukan johtaja-periaatteen yhdistämään kansakuntaan. Jos siis 1900-luvun historia jotakin opettaa, niin ainakin sen, että sosialistisesta ajattelusta ei pidä päätyä kannattamaan autoritaarisia yhteiskunnallisia instituutioita.
Filosofiset mutkat suoristaen väitän, että ainoat kestävät ideologiset johtopäätökset sosialistisesta premissistä ovat ehdoton sitoutuminen sekä demokratiaan että yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Johtopäätöksen voi ilmaista toisinkin: se on kaikkien ihmisten sekä poliittinen että sosiaalinen tasa-arvo.
Mitä nämä filosofiset lähtökohdat merkitsevät juhlittaessa Suomen valtion 100. syntymäpäivää?
Suomi on osa jo täysin globalisoitunutta maailmaa. Se on totta sekä taloudellisesti että ekologisesti. 1900-luvun kaksi maailmansotaa johtivat kehittämään instituutioita, jotka perustuvat tämän tosiasian tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Siksi meillä on YK ja kaikki sen erityisjärjestöt. Valtava edistysaskel ihmiskunnan historiassa oli YK:n ihmisoikeuksien kansainvälinen julistus vuodelta 1948, jota on myöhemmin konkretisoitu kansainväliseksi oikeudeksi lukuisin ihmisoikeussopimuksin.
Ihmisoikeudet, oikeusvaltio, normipohjainen kansainvälinen järjestys. Nuo ovat tämän päivän keskeistä poliittista retoriikkaa – ja hyvä niin, jos sanojen syvällinen merkitys ymmärretään.
Kaikkien kansainvälisten instiuutioiden ja universaalin YK:n demokratiaa voidaan ja tulee kehittää. Tosiasia tulee kuitenkin olemaan, luultavasti vielä vuosisatoja eteenpäin, että vanhat kansallisvaltiot, Suomi mukaan luettuna, tulevat säilymään. Kansallisvaltion suvereniteetti merkitsee normatiivisesti yhdistyneessä globaalissa todellisuudessa ennen kaikkea hallinnollista suvereenisuutta ja vastuuta demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion toteutumisesta oman maan alueella. Toisaalta se merkitsee roolia sekä toimintaa osallistuvana subjektina rakennettaessa ja vahvistettaessa yhteistä globaalia normistoa. Sisäpolitiikka ja ulkopolitiikka eivät siis ole katoamassa. Globalisoituneessa maailmassa ne vain näyttäytyvät uudessa tietoisemmin demokraattisessa valossa.
Toivottavasti alkavana juhlavuotena tullaan käyttämään paljon aikaa ja mustetta senkin miettimiseen, mikä on itsenäisen Suomen ja olemustaan hapuilevan Euroopan unionin suhde. Olisi hirvittävä tragedia, jos unionin hajaantuminen yltyisi voimistuneen nationalismin takia. Demokratisoituva ja tiivistyvä EU on sen jäsenmaiden, Euroopan yhteinen ja koko maailman etu. Näin on kuitenkin vain sillä varauksella, että EU:sta ei ruveta rakentamaan muusta maailmasta eristäytyvää Euroopan linnoitusta. Euroopan unionilla on tärkeä tehtävä maailmassa ja Suomella on tärkeä tehtävä sellaisen EU:n politiikan kehittäjänä, joka tekee tämän todeksi.
Toivottavasti juhlavuosi tuo mukanaan myös realismia ja nöyryyttä tosiasioiden edessä. Suomalaisten on syytä karistaa mielestään usko, että olisimme kansakuntana jotenkin erityisen ansioituneita ihmisoikeuksien toteuttamisessa. Totuus nimittäin on päinvastainen. Verrattuna muihin pohjoismaihin Suomi on saanut ja saa edelleen väkilukuun verrattuna moninkertaisen määrän tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Strasbourgissa. Se kertoo siitä, että Suomessa viranomaiset ja oikeuslaitos eivät tunne riittävästi ihmisoikeusnormeja – tai vielä pahempi – eivät edes välitä tutustua meitä velvoittavaan normistoon.
Kuvitelma siitä, ettei meidän tarvitse välittää ”kaiken maailman” ihmisoikeuslainsäädännöstä on viattomimmillaan nurkkakuntaista junttiutta. Pahimmillaan se on nationalistista arroganssia, joka kuuluu menneille vuosikymmenille.
Isänmaallisuutta on pitää huoli siitä, että Suomi valtiona ja kansakuntana täyttää kunnialla paikkansa globaalissa yhteisössä.