Axel Honnethin kirjan Sosialismin idea (Gaudeamus 2018, 224 sivua) suurin ansio on siinä, että sen kirjoittaja puhuu varhaisista sosialisteista sen sijaan, että käyttäisi valitettavan yleistä ilmausta utopiasosialistit tai utopistisosialistit. Honneth myös pitää KarlMarxia– mielestäni aivan oikein – vain yhtenä varhaisista sosialisteista mm. Henri de Saint-Simonin, Charles Fourierin, Pierre-Joseph Proudhonin ja Robert Owenin rinnalla.
Karl Marx lanseerasi käsitteen utopiasosialismi siinä valitettavassa väärinkäsityksessään, että se mitä hän tuotti yhdessä Engelsin kanssa, oli utopioista vapaata puhdasta tiedettä. Marxismi, erityisesti marxismi-lenismin muodossa, omaksui halukkaasti tämän Marxin väärinkäsityksen antaessaan ymmärtää, että kaikki muut yhteiskuntateoriat (sosialismitkin!) ovat vain ideologioita (mikä tarkoitti Marxin sanastossa harhaista ajattelua).
Kirjan toinen suuri ansio on sen suomentajien Antero Kuusterän ja Jussi Palmusaaren kirjaan liittämät jälkisanat. Niiden tarkoitus on valottaa Alex Honnethin ajattelua yleisemmin hänen muun tuotantonsa perusteella. He tulevat siinä valottaneeksi samalla varsin ansiokkaasti yhteiskuntatutkimuksen Frankfurtin koulukuntaa ja sen tuottamaa ns. kriittistä teoriaa.
Honneth on vuodesta 2001 alkaen toiminut Frankfurtissa sen yliopistollisen Institut für Sozialforschung laitoksen johtajana.Tämä oli se instituutti, jossa kriittinen teoria syntyi 1920-luvulla ennen kuin laitoksen tutkijat (Horkheimer, Adorno, Marcuse, Fromm ja monen muut) Hitlerin tultua valtaan 30-luvun alussa pakenivat kaikki USA:han. Kriittinen teoria oli – ja on – Marxin ajattelusta ispiraationsa saanutta, mutta sitä kehittänyttä ja sitä kehittävää itsenäistä yhteiskuntateoreettista ajattelua. Suuntauksen näkyvin nimi viime vuosikymmeninä on ollut Jürgen Habermas.
Axel Honnethin tarkoitus on pelastaa sosialismin käsite ja idea siltä aktiiviselta unohtamiselta, johon sen huono maine ”reaalisesti olemassa olleen sosialismin” takia, sekä sosialismin teorian ahtaat ja dogmaattiset tulkinnat ns.reaalisosialismin ulkopuolella, tuomitsivat sen toisen maailmansodan jälkeen. Honnethin käsitys on, että sosialismin idea, jos se liitetään vain talouteen (ja talousjärjestelmän muutokseen) on liian kapea perspektiivi, jotta käsite voisikaan säilyä elossa. Näin sitäkin suuremmalla syyllä kun nykyisin useimmissa demokratioissa ja hyvinvointivaltioissa ei juurikaan osata kaivata mitään perusteellista järjestelmän muutosta – ainakaan sellaista, joka tuottaisi ”Neuvostoliiton”. Tähän järkeilyyn liittyy se ymmärrys, että ”sosialismi” kaikkien tuotantovälineiden valtion omistuksena on mahdollista saada aikaan vain diktatuurissa, ei demokratiassa.
Toinen vika, josta Honneth syyttää sosialismia poliittisena aatteena, on sen piirissä elänyt usko yhteiskuntien deterministiseen kehitykseen kohti sosialismia. Tämä on ollut peräisin siitä Marxin hellimästä ajatuksesta, että tuotantosuhteet (siis kapitalismi) muuttuvat jossakin vaiheessa tuotantovoimien kehityksen esteeksi, ja silloin tuottajat (siis työläiset ja johtajat) panevat käyntiin systeemin muutoksen. Harvalla taitaa nykyisin olla sellaista kutinaa, että näin olisi tapahtumassa. Vähittäistä muutosta sensijaan tapahtuu kaiken aikaa.
Kolmas piirre, jonka takia sosialismia pidetään aikansa eläneenä, on sen perinteinen kiinnittyminen teollisuustyöväestöön muutoksen vallankumouksellisena agenttina. Tämä onkin yksi kaikkein omituisimmista (ja samalla sitkeimmistä) tahroista sosialismin kyljessä. Aitoja proletaareja olisivat muka vain teollisuustyöläiset, eivät kaupan kassat, konttorineidit ja poliisit! Haluaisivatko tänä päivänä edes teollisuustyöläiset samaistua näin määriteltyyn proletariaattiin, jolla lisäksi on epärealistiseksi väistämättä koettu suuri historiallinen tehtävä? Tämä yhteiskunnallisen muutosagentin paikantamiseen liittyvä kysymys taitaa todellakin olla sitä kaikkein sotkuisinta sosialistisen liikkeen ajattelua.
Sosialismi on siis Honnethin mielestä pasé, ellei asialle tehdä jotakin. Mutta miksi Honneth haluaa pelastaa sosialismin? Hän antaa tähän kysymykseen melko mutkikkaan vastauksen. Ehkä sen voi tiivistää sanomalla, että maailma tarvitsee sosialismin idean ja sille pohjaavaa politiikkaa, jotta päästään irti itsekkäästä kapitalistisesta individualismista ja egoismista, jotka – paitsi että ne ovat viemässä maailmaa turmioon – pitävät kaikki ihmiset jatkuvasti onnettomina.
Aate- ja kulttuurihistoriallisesti Honnethin ajatuksen juoksu tässä asiassa ei ole huono – päinvastoin. Hänen keskeinen argumenttinsa on, että liberalismin – joka on aikamme hegemoninen ideologia – arvot ja aatteet pohjautuvat Ranskan suureen vallankumoukseen. Sen kuuluisat tunnukset olivat liberté, egalité, fraternité. Liberaalissa ajattelussa keskeiseksi nousi kuitenkin oikeastaan vain vapauden vaatimus, joka ymmärrettiin jokaisen oikeudeksi tehdä – ennen kaikkea omaisuudellaan! – mitä tahansa kunhan ei loukkaa toisten vastaavaa oikeutta.
Näin kapitalismi on ollut looginen seuraus vapauden arvon liberaalista tulkinnasta. Tämän tulkinnan tilalle Honneth tarjoaa sosiaalisen vapauden idean. Se on hänen mielestään sosialismin ydin. Sosiaalisen vapauden idea yhdistää vapauden (liberté) solidaarisuuteen (fraternité). Kaikkien ihmisten vapaus voi toteutua vain reilussa yhteisöllisessä kontekstissa. Yhteisö on Honnethille mikä tahansa ihmisyhteisö työpaikka-yhteisöstä aina koko ihmiskuntaan.
Honnethilla sosiaalisen vapauden ajatukseen eli sosialismin ideaan liittyy lisäksi kaksi muuta ajatusta, jotka ovat kriitiikkiä sosialismia kohtaan sellaisena aatteena, jonkalaisena useimmat meistä sen tuntevat (siis joko kommunismina, sosiaalidemokratiana tai jonakin muuna sosialismina). Ensinnäkin feminismi ja sitä ennen sufrageettiliike edustavat Honnethille sosialismia, koska ne ovat halunneet ja haluavat edistää omassa kontekstissaan sosiaalista vapautta. Sama koskee myös esim. mustien kamppailua kansalaisoikeuksiensa puolestaUSA:ssa.
Toinen Honnethin kriittisistä ajatuksista koskee sosialistisen ajattelun mielikuvituksettomuutta. Hän ehdottaa, että sosialismiin pitää liittää ennakkoluulottomuus ja halu kokeiluihin. Honnethin implisiittinen olettama kokeilujen kontekstista on demokratia. Kokeilemalla etenemistä voineekin vakavasti ajatella vain demokratian oloissa (ellei sitten pidä kommunistista Kiinaa suurena kokeilujen järjestäjänä). Tämä ehdotus saattaa tuntua hieman yllättävältä, mutta on sopusoinnussa edellisen ajatuksen kanssa, ja sopii ainakin minulle.
Sitten tullaan asioihin, joista luulen olevani eri mieltä Honnethin kanssa. Honneth antaa kirjassaan pitkin matkaa ymmärtää, että hän käsittää – konventionaalisesti! -sosialismin olevan tuleva yhteiskunnallinen tila, johon päästään kun kapitalismi ja muut sosiaalista vapautta estävät rakenteet on poistettu.
Minä en pidä tarkoituksenmukaisena ajatella sosialismia tulevana yhteiskunnan tilana, vaan ainoastaan poliittisena filosofiana, joka pyrkii edistämään sosiaalista vapautta kaikenlaisissa yhteiskunnallisissa ryhmissä ja yhteisöissä (missä asiassa siis yhdyn Honnethiin). Kannattaa muistaa, että Marxin pääteoksen alaotsikko oli ”poliittisen taloustieteen kritiikki(ä)”. Sosialismi onkin syytä nähdä samassa käsitteidenavaruudessa liberalismin kanssa, mutta laajentaen Marxin fokusta. Sosialismi on poliittinen filosofia, joka liberalismin kritiikkinä ylittää sen– ei hylkäämällä sen arvot, vaan tulkitsemalla ne uudella tavalla.
Järkevää yhteiskunnallista keskustelua on mielestäni haitannut erittäin suuresti, että yhteiskuntia on nimitetty joko kapitalistisiksi tai sosialistisiksi. Kapitalismin ja sosialismin käsitteet ovat yhteiskunta-analyysissa käypiä ja ehdottoman tarpeellisia käsitteitä, jos ne määritellään täsmällisesti. Kylmän sodan pitkät vuodet, jolloin ”kapitalismin leiri” ja ”sosialismin leiri” olivat maailmassa vastakkain, oli järkevästi ymmärretyn sosialismin ja sen keskeisten tavoitteiden näkökulmasta joukkotyhmentymisen aikaa. Käsitteet kapitalismi ja sosialismi menettivät täysin analyyttisen voimansa.
Hämmentävää Honnethin kirjassa on, että hän ei missään vaiheessa ota puheeksi arvon työteoriaa (jonka monet muistanevat työnarvoteorian nimellä). Se, että kaikki arvo pohjautuu työhön, ei ollut Marxin vaan pikemminkin Adam Smithin ajatus. Marx kuitenkin omaksui sen ja teki siitä oman filosofiansa kulmakiven. Marxin riiston käsitettä ei olisi ilman arvon työteoriaa.
Vaikka arvon työteoria ei ehkä auta hyödykkeiden hinnoittelussa, se suuntaa ajatukset arvon tuottamisen tapahtumaan in statu nascendi. Marxin filosofisessa harjoituksessa siinä kuitenkin on vain kaksi osapuolta, kapitalisti ja työläinen. Tuotantopääoman omistajaa Marx kutsuu kapitalistiksi, koska tämä riistää työläistä ottamalla ensin haltuunsa koko tuotetun arvon ja maksamalla sitten työläiselle palkkana vain sen, minkä tämä välttämättä tarvitsee elämänsä uusintamiseen. Minusta koko tämä expositio on moraliteetti. Ja sen voi (ainakin nykyisin) hahmottaa toisinkin!
Markkinatalous on historiallisen kehityksen myötä syntynyt realiteetti, ja se on luonteeltaan peruuttamaton. Kehittyneissä hyvinvointivaltiollisissa olosuhteissa arvon tuottamisen tapahtumassa on aina kolme osapuolta. Pääoman ja työläisen lisäksi paikalla on myös julkinen valta. Valtio, varsinkin hyvinvointivaltio, johon kuuluvat myös paikallishallinto ja mahdollinen väliportaan hallinto, tuottaa tapahtumassa tarvittavan fyysisen infrasrtuktuurin lisäksi sen henkisen infrastruktuurin (ammattitaidon), joka tuotantoprosesseissa tarvitaan. Tuotettu arvo materialisoituu kolmelle osallisille voittona, palkkana ja verona. Näin siis kaavamaisesti; käytännössä koko tapahtuma on paljon, todella paljon monimutkaisempi, mutta tämäkin expositio on syytä nähdä moraliteettina.
Kysymyksen oikeudenmukaisuudesta (ja riistosta) voi tässä asetelmassa muotoilla kysymykseksi, ovatko pääoman omistajat liian vaikutusvaltaisia tässä prosessissa ja ennen kaikkea tuotetun arvon jaossa? Jäävätkö työntekijät liian vähälle? Ovatko verokertymät liian alhaisia hyvinvointivaltion ylläpitämiseen? Vaikka kehitys viime vuosisadalla ja etenkin sen jälkipuolella on ollut monissa maissa myönteistä, minä vastaan kahteen viimeiseen kysymykseen myönteisesti.
Eivät tuotannon rahoittajat ole loisia (ainakaan kaikki). Mutta pääoman potti on liian suuri ja suurella varallisuudellaan pääoman omistajat ostavat poliittista valtaa. Niinpä porvarillinen hegemonia on minusta hyödyllisempi käsite kuin kapitalismi. Silti sana kapitalismikin saa mielellään jäädä kieleen. Se vain pitää määritellä niin täsmällisesti kuin arvottavan käsitteen voi määritellä. Kapitalismi on systeemi, jossa pääomalla on liikaa valtaa. Mikä on liikaa? Se on poliittinen kysymys. Niinkuin sekin, mikä on verojen tuottona ja palkkoina liian vähän.
Nämä kysymykset ovat mielestäni sosialismin ytimessä, mutta sitäkin halukkaammin yhdyn Axel Honethiin siinä, että fiksu sosialismi ymmärtää edistävänsä kaikenlaista sosiaalista vapautta. Käytännössä se tarkoittaa pyrkimystä riisua kaikki ihmisiä sortavat tai eriarvoistavat rakenteet ja hegemoniset asenteet varallisuuteen, sukupuoleen, etniseen taustaan jne. katsomatta.
Axel Honnethin asema Frankfurtin yliopiston sosiaalitutkimuksen laitoksen johtajana antaa hänelle poikkeuksellisen historiallisen oikeutuksen haastaa tämän päivän vasemmisto arvioimaan uudelleen sosialismin käsitteen sisältö. Toivottavasti Sosialismin idea herättää vilkkaan keskustelun.
Sanat merkitsevät! 1900-luvun historia ryvetti s-sanan. Honneth uskoo, että se ei ole lopullista. Minä olen mielellään hänen kanssaan samaa mieltä. S-sana on välttämätön Euroopan aatehistorian ymmärtämiseksi. Minusta se on välttämätön myös tämän päivän vasemmiston itseymmärrykselle. Se ei riitele eikä aseistaudu, mutta avaa rauhallisen ja itsetietoisen vision tulevaisuuden rakentamiseksi ja arvokkaan elämän elämiseksi tässä ja nyt.