Suomessa työttömyyden torjumiseksi esitetään yksi lääke ylitse muiden: koulutus. Nyt on meneillään jo neljäs välikysymys koulutuksesta.
Kaikki ekonomistit, kaikki poliittiset päättäjät puolueväriin katsomatta toistavat papukaijoina koulutuksen tärkeyttä työttömyyden poistajana – se ei kuitenkaan vastaa enää todellisuutta. Kuitenkin digiuskovainen Sipilän hallitus vähensi panostuksiaan koulutukseen lupauksistaan huolimatta.
Puolueista eniten koulutuksen lisäämisen puolesta työttömyyden nujertajana ovat vakuutelleet vihreät ja erityisesti Ville Niinistö ja Touko Aalto.
Koulutus on taikasana, vaikka Suomen nuorten (ja muidenkin) koulutustaso on parempi kuin koskaan. Vuonna 1977 kaikista palkansaajista 55 prosentilla ei ollut mitään perusasteen jälkeistä koulutusta, mutta nykyään peruskoulun varassa on enää 11 prosenttia palkansaajista.
Naispalkansaajista 43 prosenttia oli vuoden 1977 työolotutkimuksen mukaan suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon. Nyt vähintään toisen asteen tutkinnon suorittaneiden naispalkansaajien osuus on noussut 91 prosenttiin.
Miehillä perusasteen jälkeisen tutkinnon suorittaneiden osuus on noussut 47 prosentista 86 prosenttiin. Keskiluokkaan pääsi 70-luvulla keskikoulupohjalta – ylemmäksi toimihenkilöksi ylsi opistotason koulutuksella. Korkeakoulututkinnolla luettiin varmasti ”herraksi”.
Työelämän vaatimustaso on digiyhteiskunnassa noussut yhä useammalle liian kovaksi.
Kuitenkin Suomessa joutilaiden nuorten miesten joukko hipoo Etelä- ja Itä-Euroopan lukuja, sillä koulutuksen, työn institutionaalisten palveluiden ulkopuolelle jääneiden 20-24 -vuotiaiden tilanne ei ole juuri kohentunut finanssikriisin aallonpohjasta. Vuonna 2005 Suomen joutilaiden nuorten miesten osuus oli 12,2 prosenttia, nyt (2017) 18,3 prosenttia (OECD:n keskiarvo 17%). Heillä ei ole juuri toivoa tulevaisuuden työmarkkinoilla.
Sodanjälkeiset suuret ikäluokat palkittiin sosiaalisella nousulla. Vuonna 1990 pääkaupunkiseudun ylemmistä toimihenkilöistä 16 prosenttia oli maanviljelijöiden ja 29 prosenttia työntekijöiden lapsia, kertoo psykohistorijoitsija Juha Siltala erinomaisessa kirjassaan: ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot”.
Siltala kertoo työelämän dramaattisesta kehityksestä, kun Suomessakaan koulutus ei enää ole tuonut mukanaan vapautta ja kiinnostavaa työtä vaikka koulutusaste on noussut hurjasti.
Vuonna 2001 työolobarometrin vastaajista kolmannes oli suorittanut korkea-asteen tutkinnon. Vuonna 2014 osuus oli kivunnut vajaaseen 45 prosenttiin. Samalla niiden osuus, joilla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa, on pudonnut puolella, 21 prosentista 11 prosenttiin.
ME-säätiön tutkimuksen mukaan Suomessa on 69 000 syrjäytynyttä alle 30-vuotiasta. Työttömyyden lisäksi heiltä puuttuu koulutusta, ystäviä ja heillä on mielenterveysongelmia. Ne ovatkin lisääntyneet seitsenkertaisiksi vuodesta 1990. Mielenterveysongelmista kärsivät myös opiskelijat ja työssäkäyvät koska työelämästä ja hupenevista kunnon työpaikoista on tullut henkiinjäämistaistelu.
Siitä huolimatta keskiluokan kasvu on pysähtynyt eikä toimihenkilöiden määrä enää nouse työntekijöiden kustannuksella. Vuonna 1970 ylemmällä korkeakoulututkinnolla päädyttiin ylemmäksi toimihenkilöksi, nyt kuudennes päätyy alemmaksi toimihenkilöksi.
Opisto- ja alemmat korkeakoulututkinnot ovat menettäneet arvoaan. Vähintään keskiasteen tutkinnon suorittaneiden määrä kaksinkertaistui 31 prosentista 63 prosenttiin vuosina 1975-2005 ja korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus kaksinkertaistui sekin 11 prosentista 25 prosenttiin.
Työvoiman tarjonta sopeutetaan kysyntään kiristämällä vaatimuksia, jolloin ylemmin koulutetut syrjäyttävät alemmin koulutetut alempien tehtävistä. Itseään ruokkivassa kehässä työntekijöiden on kouluttauduttava yhä pitemmälle syrjäyttääkseen toisensa. Suomessa on tällä menolla vuonna 2024 yhtä paljon tohtoreita kuin vuonna 1970 maistereita.
Tietoyhteiskunnan piti työllistää erityisesti korkeasti koulutettuja insinöörejä. Nyt he ovat yliedustettuja akateemisista työttömistä.
Jos tutkinto ei tuo tuloja ja statusta, pyrkijä pettyy. ”Työnhaku on nykyisin kilpavarustelua, jossa työn etsimisestä, itsensä markkinoimisesta ja hakemusten hiomisesta on tehty jonkinlaista taidetta”, kertoo Siltalan kirjassa piilotyöttömäksi valtiotieteen maisteriksi esittäytyvä Joona Räsänen. ”Ongelma on, etteivät mitkään neuvot ja kurssit lisää työpaikkojen määrää”.
Rekrytoinnin ammattilaisetkin myöntävät, että suurin osa varsinaisista työtehtävistä voidaan opettaa lähes kenelle hakijalle tahansa. Työttömät eivät suinkaan tarvitse uusia kikkoja (tai aktiivimallia) työnhakuun. He tarvitsevat työtä (=työtunteja). Työttömyys- ja työllisyystilastot eivät kerro mitään työn määrän lisääntymisestä.
Vuosikymmeniä juuri ylemmät toimihenkilöt ovat kokeneet työelämän epävarmentumisen, kiireen ja riskien siirron työnantajalta työntekijälle kaikkein tuntuvimmin.
Keskipalkkaisten työpaikkojen osuus kaikista työpaikoista on Etlan mukaan pienentynyt Suomessa selvästi. Taloustieteilijä Paul Lillrank pitää keskiluokan tuhoutumista teknologisena pakkona: Keskiluokka syntyi massatuotannosta ja sen hallinnoinnista.
Keskiluokan työpaikat eivät ainoastaan ole uhattuina. Myös akateemiset, korkeaa osaamista vaativat työpaikat ovat vaarassa. Tekoälyn uudet sovellukset uhkaavat heitä tulevaisuudessa ja myöskin halpatyöntekijät matalapalkkamaista.
Ensin tutkimus ja tuotekehittelytyötä vietiin Suomesta matalapalkkamaihin (Nokia, Tieto jne.).
Nyt heitä tuodaan tänne Suomeen viemään suomalaisten insinöörien työpaikat. Työnantajat väittävät, että suomalaisilla ei ole tarvittavia taitoja vaikka kysymyksessä on palkkataso. Työnantajat eivät viitsi edes muuntokouluttaa suomalaisia, jos insinöörikunta ei ole aivan viimeisimmän ohjelmistokehityksen tasalla.
Tästä uuskolonialismista on esimerkkejä myös Suomesta. Kesällä 2017 paljastui, että Nokian intialainen toimitusjohtaja oli palkannut Nokialle 100 halpaa asiantuntijaa 750 euron kuukausipalkalla matalapalkkamaista. Normaali suomalaisen insinöörin palkka olisi 3 000 eurosta 8 000 euroon.
Luovat informaatiotyöt ovat skaalautuvia ja kilpailulle alttiita (tekoäly). Voittaja ottaa kaiken. Harva on analyyttisesti ja sosiaalisesti riittävän hyvä pärjätäkseen kansainvälisesti. ”Hallitus ei voi globalisaatiolle ja teknologialle juuri mitään”, toteaa Lillrank tyytyväisenä (hän on EVA:n hallituksen jäsen).
Keskiluokka pelkää ammattitaitonsa ja meriittiensä arvonmenetystä, mutta ”nyökyttelee yrityksen hengennostamispäivissä tietäväisesti esitelmille elinikäisestä oppimisesta ja muutoksen välttämättömyydestä”, ironisoi Siltala.
Suomessa akateemisesti koulutettujen on vaikea hyväksyä sitä, että he muistuttavat asemaltaan yhä enemmän palvelualan vaihtuvaa työvoimaa. Nuoret ikäluokat ovat paremmin koulutettuja kuin heidän vanhempansa mutta heidän palkkatasonsa ei enää kohoa samalle tasolle kuin vanhempansa.
Nuorten palkkatason lasku näkyy ikävästi yhteiskunnan verokertymien kehityksessä.
Helsingin Sanomien ”Luokkakone” sijoitti kielenkääntäjät ja kulttuurialan työntekijät Prisman kassojen ja taksikuskien joukkoon, mikä herätti torjuntaa: ei meillä ole mitään yhteistä. Luokkakone lähti kuitenkin ammattien vapaudesta valita: johtajat voivat siirtyä kultaiselta oksalta toiselle, kielenkääntäjä ei noin vain siirry hitsaajaksi.
Latte- ja lottokansaa erottavat rahaa enemmän harrastukset ja elämäntapavalinnat. Leipätyöläisen tuohtumus kumpuaa myös siitä, että korkeakaan koulutus ei enää takaa lisää valtaa ja parempia tuloja, toteaa Siltala.
Yhä useampi työntekijä putoaa toimeentulotukiasiakkaaksi eikä se ole enää täysin tuntematonta koulutetuillekaan.
Nykyään mikä tahansa työ kelpaa, sisältöä ei ole varaa valita. Vanhemmissa sukupolvissa 68-75 prosenttia piti työn sisältöä tärkeämpänä kuin työsuhdetta – enää puolet uhraa aikaa mokoman pohtimiselle.
Työttömälle nuorelle aikuiselle (18-29-vuotiaille) kelpasi jo 1 363 euron nettopalkka mieluummin kuin tuilla eläminen. Nettopalkkatoiveet ovat alentuneet sitä mukaa kuin talouskriisi on jatkunut. Puolet RAY:n tutkimukseen vastanneista ottaisi mitä työtä tahansa. Silti nuorista 85 prosenttia etsii aktiivisesti työtä (mitä tahansa), sanoo erityisasiantuntija Timo Mulari.
Kasvava pelko ja huoli johtuu tietenkin omien tulojen epävarmuudesta ja valtiontalouden velkaantumisesta. Suomessa keskituloisten ostovoiman kehitys on jämähtänyt poliitikkojen (kokoomuksen) toimesta elvyttäväksi aiottuun palkkamalttiin ja julkisen sektorin kustannusvajetta paikkaaviin veronkorotuksiin. Se näkyy kaupan kassalla.
Tulokehitys mitattuna kaikkien kotitalouksien reaalituloina heikkeni vuonna 2010 yhteen prosenttiin ja vuonna 2013 negatiiviseksi, mitä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin.
Lähes puolet suuriin ikäluokkiin kuuluvista vanhemmista antaa taloudellista tukea pätkätyösukupolven lapsilleen. Yhä useammin tuetaan yli 25-vuotiaita ja naisia, mikä kertoo muusta kuin koulunsa laiminlyöneiden poikien välivuosista, toteaa Siltala.
Myös yhteiskunnan huoltosuhdeongelmat hoituisivat paremmin, jos syntyisi enemmän verotettavia palkkoja kuin tuottavuuden lisäystä jo olevissa työpaikoissa.
Tuottavuuden kasvu työttömyyden poistamiseksi on ollut ekonomistien ylläpitämä stiignafuulia. ”Jos kasvu syntyy työllisyyden kautta, se parantaa julkisen talouden rahoitusasemaa paljon enemmän kuin tuottavuuden paranemisen kautta syntyvä talouskasvu”, arvioi VVM:n kansantalousosaston johtaja Mikko Spolander.
Suomessa keskiluokan häviäminen on jo todellisuutta, mutta vielä pahemmin digitalisaation ja tekoälyn vaikutukset tuntuvat Yhdysvalloissa. Siellä Silicon Valleyn innovaatiokeskukset kehittelevät koko ajan ihmistyötä hävittäviä teknologioita. Niiden pahimmat vaikutukset ovat Suomessa vasta edessäpäin.
Ekonomisti Tyler Cowen esittää kirjassaan ”Avarage is over”, että älykkäiden koneiden parissa viihtyvät menestyvät ja muut syrjäytetään. Keskivertotyöntekijä ei enää kelpaa ”kunnon töihin”.
Cowenin mukaan työvoima tulee jakautumaan hyvin palkattuihin hyperproduktiivisiin (15%), heidän koulutettuihin hoitajiinsa, opettajiinsa, hierojiinsa ja valmentajiinsa sekä paikkaan sidottuihin ruumiillista työtä tekeviin, jotka voidaan helposti korvata. Lottokansan 85 prosentilla ei ole enää varaa näihin palveluihin – joten palveluyhteiskunta on pelkkä kupla.
Tulomediaani asettuu nykyistä alemmas, eikä tämä hyperproduktiivinen kansainvälinen luokka suostu kansallisesti verotettavaksi. Niiden isot tulot eivät siis kompensoi enemmistön alhaista palkkatasoa.
Ylin keskiluokka yhdistyy menestyviin yrittäjiin ja ottaa etäisyyttä taantuvaan keskiluokkaan ja työttömiin pudokkaisiin joiden elättämiseen heillä ei enää ole kiinnostusta globalisoituneessa maailmassa. Heistä tulee globaaleja nomadeja.
Osaamisperusteinen jako voittajiin ja häviäjiin näytti uskottavalta vielä 1990-luvun Yhdysvalloissa, mutta sitten alkoivat taantua myös keskiryhmien tulot, toteaa Siltala.
Ensin arveltiin automaation iskevän välitasoihin, mutta 2000-luvulla college-tutkinto lakkasi korreloimasta tulojen kasvuun. Opettajien tulot taantuivat, kun samalla muodollisella koulutuksella pärjäsi Yhdysvalloissa vipurahaston johtajana.
Jos kyseessä olisi ollut automaation tuottama tuottavuushyppy (jota ekonomistit peräänkuuluttavat), talouden olisi pitänyt siirtyä pitkäaikaiselle kasvu-uralle. College-tutkinto tuotti vuonna 2006 vain tuhat dollaria enemmän vuodessa kuin vuonna 1980.
Tutkintoinflaatio on jättänyt taakseen pelkät collegen käyneet, jotka eivät enää erotu yhtä paljon vain lukion suorittaneista. USA:n työvoimasta kaksi kolmannesta on vailla college-tutkintoa. Collegesta valmistuneet eivät välttämättä saa kokoaikatyötä, ja lukioista valmistuneiden alityöllisyys koskettaa jo kolmannesta. (Sama alityöllisyys ja tulokehitys on todellisuutta myös Suomessa).
Moni Yhdysvalloissa collegesta valmistunut työskentelee tehtävissä, jotka eivät vastaa koulutusta. Koulutus ei ole vääränlainen, mutta työtä ei kerta kaikkiaan tarjota ilman riittävää tavaroiden ja palveluiden kysyntää (ostovoimaa), toteaa Siltala.
Pyramidin huipulle on tungosta kaikkialla jatkossakin. Kehittyneissä maissa yliopistotutkintonsa suorittaneet saattavat joutua kohtaamaan kovaa kilpailua paitsi palkkatasosta myös siitä, kenellä on parhaat kognitiiviset kyvyt.
Intian ja Kiinan yhteenlaskettu väkiluku on 2,6 miljardia – ihmisiä on siis kahdeksan kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa ja yli 40 kertaa enemmän kuin Isossa-Britanniassa.
Kun väestöstä otetaan kognitiivisesti lahjakkaimmat viisi prosenttia, saadaan 130 miljoonaa ihmistä eli kaksinkertainen määrä Iso-Britannian väkilukuun nähden. Karu todellisuus on se, että Intiassa ja Kiinassa on paljon enemmän älykkäitä ihmisiä kuin kehittyneissä maissa.
Kiina ja Intia suoltavat miljoonittain korkeasti koulutettuja huippuosaajia, joille ei enää löydy työpaikkoja kotimaasta. Intiassa on kehitetty merkittävä ammattiala, jonka tarkoitus on edistää valtion hyvinvointia ja vallata amerikkalaiset ja eurooppalaiset työpaikat tietoverkkojen kautta (ei maahanmuuttoa).
Myös Kiinalla on vaikeuksia luoda tarpeeksi uusia työpaikkoja yliopistoista valmistuneiden nopeasti suurenevalle joukolle. Vuoden 2013 keskivaiheilla Kiinan viranomaiset myönsivät, että vain noin puolet maan vastavalmistuneista oli saanut työpaikan ja yli 20 prosenttia edellisen vuoden valmistuneista oli edelleen työttömänä. Kiinassa valmistuu joka ainut vuosi 2,5 miljoonaa nälkäistä ja halpaa insinööriä.
Nuorista amerikkalaisista 10-15 prosenttia ei ole sen paremmin töissä kuin opiskelekaan (sama kuin Suomessa). Palkat eivät ole nousseet collegen käyneillä alkupalkkalaisilla sitten vuoden 2000. Alle kolmanneksella collegen käyneistä työntekijöistä on jonkinlainen eläketurva työn puolesta, keskiasteen käyneillä vain joka kahdennellakymmenennellä, kauhistelee Siltala.
Tämä kaikki on tilastoitua todellisuutta ja faktaa. Silti Suomessa kaikki ekonomistit ja poliittiset päättäjät uskottelevat, että koulutuksella työttömyys hävitetään! Talousprofessorit toistavat kuorossa, että he USKOVAT ja TOIVOVAT, että digitalisaation tuhoamien työpaikkojen tilalle syntyy vastaavasti uusia ja parempipalkkaisia työpaikkoja. Heillä ei kuitenkaan ole esittää mitään faktoja uskomustensa perusteeksi.
Heidän reseptinsä on epärealistinen ja moraaliton. Panostamalla digitalisaatioon on toki teoriassa mahdollista voittaa markkinaosuutta nykyisillä lähes nollasummamarkkinoilla (Nyt Petteri Orpon mainostama pieni talouskasvu ei taatusti takaa, että Suomen tuleva 10 vuoden kasvun keskiarvo tulisi olemaan 3%).
On kuitenkin älyllistä epärehellisyyttä usuttaa tällaiseen markkinaosuustaisteluun, kun etukäteen tiedetään, että tässä hevosenleikissä vain yksi tai kaksi (Kiina, Saksa) voi olla voittajia, mutta kaikki muut toistasataa maata ovat varmoja häviäjiä.
Poliitikot pitäisi pikaisesti kouluttaa uudelleen digitalisaation aikakaudelle, jotta he alkaisivat kiireesti miettiä uusia työttömyyden parannuskeinoja. Erityisesti heidän pitäisi huolestua verotulojen hupenemisesta.
Koulutuksen puute lisää nuorten syrjäytymisriskiä merkittävästi ja aiheuttaa valtavia kustannuksia yhteiskunnalle.
Mitä enemmän syrjäytyneellä on erityisongelmia kuten työttömyyttä, koulutuksen puutetta, harrastusten puutetta tai mielenterveysongelmia, sitä kalliimmaksi hän tulee yhteiskunnalle.
Edellisestä kritiikistä hätäinen voisi päätellä, että vastustan koulutusta. En kuitenkaan ole koulutusvihamielinen. Ongelmana vain on, että kouluttamattomien lisäkoulutuksen hintana on, että koulutettujenkin ahdinko lisääntyy, koska työtä ei kerta kaikkiaan synny enää lisää nykyisessä digiyhteiskunnassa. Kaikki kilpailevat hupenevista työpaikoista. Koulutettu tietenkin hakkaa kouluttamattoman. Täystyöllisyyttä ei enää ole ollut vuosikymmeniin – eikä tule.
Kannatan silti koulutusta. Kaikki koulutus ja sivistys auttavat ihmistä selviytymään jopa työttömyyden kohdatessa ja käyttämään aikaansa järkevämmin kuin hoitamalla ”tarpeettomaksi” tullutta tunnetilaansa mielialalääkkeillä, alkoholilla ja huumeilla.
Tosin sillä toivomuksella, että leipäjonossa seisoessaan työtä vailla olevan koulutetun kansalaisen mielenterveys ei petä – eikä takaraivossa ala kyteä vallankumoushaaveet, terrorismi tai itsemurha.
PS. Samat uhkakuvat voi lukea laajemmin myös edellisiä kirjoja vuotta aikaisemmin ilmestyneestä kirjastani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.