Kansainvälinen Viscult-festivaali, joka on parhaillaan käynnissä Joensuussa, täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Se on primus motorinsa, Pekka Silvennoisen luomus ja hänen näköisensä: hengeltään rento ja sielukas kuin Sodankylä konsanaan. Komeaa, että myös median koko kenttä on lopultakin löytänyt tämän pienimuotoisten elokuvafestivaalien helmen!

Viscult kokoaa joka syksy Joensuuhun dokumenttielokuvan tekijöitä ja tutkijoita ympäri maailmaa. Hieman suppeammassa kategoriassa voidaan puhua antropologisen ja etnografisen elokuvan vyörytyksestä elokuvateatteri Tapion valkokankaalle. Pekka Silvennoinen on 10 vuodessa tuonut Joensuuhun visuaalisen antropologian ja etnografian koko kirjon – niin tutkijoiden kuin elokuvienkin muodossa. Se on mahtava saavutus Joensuun kaltaisessa pikkukaupungissa, missä
monesti tullaan huomatuksi vasta sitten kun uusi ilmiö on noteerattu ensin Helsingissä, pääkaupungin mediassa. Silvennoinen osaa myös heitättää tittelit pois jokavuotisilta vierailtaan: heidät viedään ihka ensimmäiseksi, elokuvapäivän päätteeksi kunnon suomalaiseen rantasaunaan ja uimaan!

Viscult on myös siinä mielessä harvinainen elokuvallinen ilotulitus, että se leviää suorana netissä koko kestonsa ajan: kaikki luennot, keskustelut ja elokuvat voi nähdä kotikoneensa ääressä.

(ks. http://www.pkey.fi/viscult/2010/ )

Suosittelen vaikkapa sunnuntain 3.10. esitettävää , klo 11.00 alkavaa kovaa kolmikkoa:
Ilkka Ruohonen: SHOPLIFTING
Steef Meyknecht: TOBACCO, TRUTHS AND RUMMICUB
Anjali Monteiro: DO DIN KA MELA

Tutkijoiden ja tekijöiden ”kermaa”

Monet antropologisen elokuvan huippunimet ovat itse tohtorihattuisia tutkijoita, jotka ovat lähteneet myös popularisoimaan tieteellisiä saavutuksiaan visuaalisen ilmaisun, elokuvan kautta. Juhlavuonna 2010 tämän tyylin edustajat istuivat – perjantaina 1.10. – joensuulaisen asiantuntijan Jari Kupiaisen luotsaamassa paneelissa pohtimassa mm. dokumenttielokuvan rajapintoja eli sitä mitä esimerkiksi antropologinen elokuva oikein on, miten se eroaa perinteisestä dokumentista ja miten se pärjää yhä kaupallisemmaksi tulevalla visuaalisten tieteiden ja taiteiden kentällä. Sellaiset nimet kuin Jay Ruby, Peter Crafword, Faye Ginsburg, Colette Piault tai Jevgeni Aleksandrov ovat alan harrastajille tuttuja.

Öisinajattelijalla on sitä paitsi ollut suuri ilo tutustua tulkin ominaisuudessa lähemminkin Moskovan Visuaalisen antropologian keskuksen johtaviin tutkijoihin ja ohjaajiin Jevgeni Aleksandroviin ja Jelena Danilkoon. Kaksikon yhteysohjaus, hieman humoristinenkin THE ARROW OF SEVEN FLAMES on malliesimerkki antropologisen elokuvan voimasta ja ihmisläheisyydestä. Se kertoo venäläisten vanhauskoisten, permjakkien ja suomalais-ugrilaisten jälkeläisten identiteettietsiskelyistä Uralin kupeessa. Keskeinen henkilö on hiema jumalhullua muistuttava babushka, jonka myyttisillä tarinoilla ei ole mitää rajoja niiden sekoittuessa todellisiin tai kuviteltuihin sattumuksiin…

Mies ja elokuvakamera

Viscultin historiallinen huippuhetki koettiin eilenillalla, kun Dziga Vertovin dokumentti- ja mykkäelokuvan klassikko MIES JA ELOKUVAKAMERA vuodelta 1929 esitettiin Tapiossa 1) restauroituna elokuvakopiona ja 2) ”alkuperäisasussa” eli orkesterin säestämänä. (Esitin ajatuksen Vertovin elokuvan ottamisesta juhlaohjelmistoon hyvissä ajoin, vuosi sitten – ja aina innokas Pekka Silvennoinen tarttui ideaan jo silloin, välittömästi…)

MIES JA ELOKUVAKAMERA -dokumentin musiikkivalinnoista vastasi Joensuun konservatorion opettaja Inga Grigorjeva. Hän myös johti orkesteria. Täytyy sanoa, että säveltäjä Sergei Prokofjev, Vertovin aikalainen, sopi mainiosti kuvailotulitukseen, samoin argentiinalainen Astor Piazzola. Pianomusiikin lomaan oli perätui nautinnollista kuunnella myös harmonikkaa ja perkussionsoittoa, puhumattakaan Veronika Paschenkon loistavista laulutulkinnoista. Kertakaikkiaan historiallinen elokuvailta!

Joensuun virallinen Öisinajattelija