ÄÄNISEN AALLOILLA-blogini ekaosassa kritisoin rakasta Äänislinnaa rankasti. Otan vähän takaisin
sillä:
oikeasti oli mukava käydä Petroskoissa, vaikka siitä on tullutkin jotenkin turhan eurooppalainen city. Kaupunki on silti edelleen outo ja erilainen karjalainenkin, vaikka yrittää olla muuta kuin on. Juuri se häiritsee silmää jos korvaakin, pyrkimys olla eurooppalainen. Eikö tässä maailmassa ja Luoteis-Venäjällä erityisesti voisi olla yksi ihan oikeasti karjalainen kaupunki, ilman katuvarsien paskamainoksia ja ylikansallista musiikkia joka helvetin kapakassa, kaupassa jne. Eikö?
Kivaa oli tavata sellaisia petroskoilaisia kulttuurihenkilöitä ja journalisteja kuten (anteeksi puutteellinen luettelo, muitakin oli…):
Anatoli Tsygankov
Svetlana Tsygankova
Valeri Potashov
Mikko Nesvitski
Armas Mashin
Jana Zhemotelite
Terveisiä teille kaikille! Proud of them! Palaan astialle jossakin lehtijutussani kun ehdin. Edustatte erilaisia mielipiteitä ja suuntauksia…ja juuri se antaa meikämannelle monipuolista kuvaa Venäjän Karjalasta. En ole koskaan pyrkinyt haastattelemaan / tapaamaan niin sanottua estabilishmenttia, vaan erilaista porukkaa. Olette sitä, spasibo!
Olin Petroskoissa kaupungin juhlapäivänä 27.6. lauantaina. Kuljin rantabulevardia pitkin. Join vodkapaukut Brezhnevin kuppilassa (”1970”-luku). Osuin rannalla ”Lasten oikeuksien” mielenosoitusmarssille. Turha puhua etteikö Venäjällä osallistuttaisi, välillä jopa osoitettaisi mieltä. Vaikkapa sitä vastaan, että nyt jo Petroskoin kaupunginjohtajakin nimitettäisiin ylhäältä!? En voi käsittää, en voi yhtyä Päämies-Hudilaisen perusteluihin, jotka muistuttavat brezhneviläisyyttä pahimmillaan.
Sade alkoi vasta iltapuolella, joten ennen sitä ehti osallistua rannalla monenlaisiin tapahtumiin.
Istuin Äänisen rantabulevardin keskivaiheilla terassilla, jonne tuli kuorollinen eläkeläislaulajia, osa yli 90-vuotiaita sotaveteraaneja. Voin sanoa rehellisesti että kyynel tuli silmiin kuunnellessani vanhoja partisaanilauluja. Minulle tarjottiin paukut kun pidin pienen puheenvuoron, jossa keskeinen sanoma oli RAUHA.
Huippuhetki oli kun sain toivoa omaa suosikkikappalettani elokuvasta BELORUSKIJ VOKZAL. En ole tähän päivään vielä onnistunut kuuntelemaan kyynehtelimättä sanoja: ””Potshteljon saidjot s uma rassiskivaja nas…” Uskomattoman koskettava biisi, samanniminen elokuva yksi parhaista mitä on ikinä neukuissa tehty!
Öisinajattelija