Öisinajattelija on elellyt jo neljännesvuosisadan itärajan tuntumassa, siis susirajalla. Aika harvoin on silti tullut arvioitua tai ”mainostettua” paikallista historian tutkimusta tai muuta rajaseudulle sijoittuvaa kirjallisuutta. Teen sen suosittelemalla ao. teoksia, jotka ovat laatutyötä. Enkä anteeksi pyytele, sillä aina välillä Karjalasta kajahtaa kunnolla.
Viipuri ja Sortavala uusin silmin
Raudaskoski, Miika (Toim.). Ylirajaiset kaupungit Sortavala & Viipuri. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys. Juvenes Print, Tampere 2018, 107 s.
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys on ollut varsin virkeä toimija julkaisujen suhteen 2000-luvulla. Uusin vuosikirja, Miika Raudaskosken ammattitaidolla toimittama Ylirajaiset kaupungit Sortavala & Viipuri koukkaa itärajan taakse, aikamatkalle suomalaisille hyvin tuttuihin kaupunkeihin.
Vuosikirja ei ole aivan tavallista historian perustutkimusta. Jokaisella kirjoittajalla on omaperäinen lähtökohtansa: professorit Maria Lähteenmäki ja Hannu Itkonen, tutkija Jani Karhu ja erikoistutkija Ismo Björn pohtivat nimittäin historian ja kaupunkitilan monikerroksellisuutta, ylirajaisuutta ja myös valtakamppailuja. Näin on synnytetty pienimuotoinen ajankohtainen puheenvuoro kaupunkihistoriaan, jossa näkyy monipuolinen ”Suomi-korttikin”. Olivathan Sortavala ja Viipuri pitkään myös meille kuuluvia itäisen vilkkaita kulttuuri- ja kauppakeskuksia. Joensuun kulttuurihistoriakin liittyy paljolti esimerkiksi Sortavalan kohtaloihin esimerkiksi siksi, että Sortavalan seminaari oli tavallaan Joensuun korkeakoulun ja sittemmin yliopiston ”esiaste”.
Maria Lähteenmäen artikkeli Viipurin julkiset muistomerkit. Poliittisina tiloina ja muistin paikkoina on hyvä lähtökohta jokaiselle Viipurin kulttuurikävijälle. Taidehistorioitsija Alois Riegliä lainaten tekijä tuo esiin muistomerkkien eri arvot. Ne kantavat kollektiivista muistia, ovat historiallisia tienviittoja, mutta myös ”katoavaisuuden dokumentteja”.
Lähteenmäki ei tyydy Pyöreän tornin hämärään nostalgiaan eikä vain Monreps´n puiston ja Viipurin linnan esittelyyn, vaan vyöryttää esiin ison joukon suomalais-venäläis-ruotsalaisia muistin paikkoja ja rakennuksia. Pitää sanoa, että nykyinen Viipuri arvostaa myös suomalaisuuttaan, mikä näkyy vaikkapa Alvar Aallon kirjaston entisöinnissä. 1990-luvun rappiovuosista on edetty pitkälle, paljolti myös suomalaisten aloitteesta.
Ismo Björnin osuuden otsikko Sortavala kansallisten kamppailuiden rajalla. Suomalainen kaupunkimuseo ja venäläinen rajakaupunki kertoo jo paljon. Myös Björn panostaa muistomerkkeihin mutta vielä enemmän rakennuksiin. Syystäkin. Onhan Sortavalan puurakentaminen yhä upeasti näkyvillä – toisin kuin monissa kotimaisissa pikkukaupungeissa, esimerkiksi Joensuussa, missä lähes kaikki puutalokorttelit on järjestelmällisesti tuhottu.
Myös funkis-tyyli heijastuu hyvin rakennusperinteessä. Muotoilija Samu Aarnion ”Funkis Karjalassa”-näyttely oli keväällä 2017 esillä kuuluisan ”puuveistäjän” Kronid Gogolevin museossa ja juuri tuo tyyli levisi laajalti 1930-luvun alkupuolella. Sortavalan Seurahuone on tästä huikein esimerkki. Aarnio on myös taittanut uuden vuosikirjan ja hänen ja kirjoittajien valokuvilla on runsaasti tilaa havainnollistamaan tekstejä.
Björnin artikkeli huipentuu kahden komean huvilarakennuksen esittelyyn: Eliel Saarisen suunnittelema Winterin huvila Pennusniemessä ja suomalaisten paremmin tietämä, Pauli Blomstedtin mestariteos Jääskeläisen huvila Kirjavalahden rannalla saavat ansiokkaan käsittelyn. Sitä ennen Björn valottaa paljolti myös neuvostokauden Sortavalan vaiheita ja rakentamista toisesta maailmansodasta nykyaikaan. Venäläisiä lähteitäkin on kiitettävästi mukana.
Sortavalan ”uusi tuleminen” liittynee paljolti presidentti Vladimir Putinin kesäretkiin Kirjavalahdelle ja Valamoon, missä hänellä on oma keljansa ja näyttävä tsasounansa. Vahinko, ettei Vanhan Valamon vaiheita tai rakennuksia ole tähän vuosikirjaan sisällytetty (?).
Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen pitäytyy omalla tutkimusalueellaan ja hänen katsauksessaan Sortavalan suomalainen urheiluelämä alkaa elää. Sortavalan liikuntakulttuuri muutoksessa- artikkelista käy ilmi, että Sortavala oli jo 1800-luvun lopulla vilkas kulttuuri- ja urheilukeskus. Liikunta kytkeytyi muihin kansalaistoimintoihin erityisesti Sortavalan opettajaseminaarin perustamisen jälkeen 1880. Itkonen toteaakin, että vilkas liikuntakulttuuri syntyi juuri seminaarin ympärille.
Sivistyneistö ja nuorisoseurat olivat mukana organisoimassa monia rientoja, vaikkapa voimistelua ja hiihtoharrastusta, mutta myös työväki aktivoitui vähitellen. Työläisurheilua edustivat paini, nyrkkeily ja voimistelu sekä retkeily, melonta ja soutu. Työväkeä kokosi seura nimeltä Sortavalan Ponnistus. Toinen, voimistelua aluksi ja luistelua myöhemmin organisoiva merkkiseura oli Sortavalan Viritys. Se oli paljolti seminaarilaisten suosiossa.
Myöhempiä lajeja olivat sitten yleisurheilu, jalkapallo ja jopa tennis ja mäkihyppy. Kun Sortavalan urheilukenttä kunnostettiin Vakkosalmen puistoon, sen kupeeseen rakennettiin myös tuon ajan komein hyppyrimäki Suomessa. Sortavalan kuuluisien laulujuhlien ohella tavallisia olivat voimistelujuhlat ja suuret urheilukilpailut eri lajeissa. Jopa Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmikin kävivät kaupungissa kilpailemassa 1920-luvulla. Viimeiset kisat suomalaisessa Sortavalassa pidettiin toukokuun 1944 lopulla; syksyllä kaupungin omistaja vaihtui.
Jani Karhun artikkeli Satumainen tila. Viipurin kaupunkitilan merkitykset muistin paikkojen välittämänä perustuu Itä-Suomen ja Pietarin yliopistojen yhteisprojektiin – ja haastatteluaineistoon.
Karhu tuo esiin moninaiset suomalaisten ja venäläisten mielikuvat Viipurista. Karkeasti voi sanoa, että nostalginen kaipuu ja usein surukin värittää suomalaisten muistoja, vaikka sitä ei ehkä ääneen sanotakaan. Termi ”postmemory” voi olla yksi avainsana asian käsittämiseen. Vilkkaaneloisan Viipurin menettäminen on ollut sukupolville sellainen trauma, että se siirtyy lähimain karjalaisväestön ”geeneissä”. Oman Viipuri-kokemukseni ja keskustelujeni perusteella uskallan sanoa, että monilta nykyisiltä Viipurin, jopa Sortavalan venäläisiltä asukkailta puuttuu paljolti niin sanottu historiatietoisuus. Vasta viime vuosina asiaan on rajan takanakin paneuduttu ja uusia tutkimusnäkökulmia tuotettu.
Ylirajaiset kaupungit on informatiivinen ja sivistävä vuosikirja. Tietysti voisi ajatella, että mukana olisi ollut myös rajakaupunki Svetogorsk (Enso) ja ehkä lisäksi uudempaa venäläistä lähdeaineistoa Viipurista ja Sortavalastakin. Sitäkin nimittäin on. Mutta kaikki aikanaan ja hyvä näinkin!
Repola ja repolalaiset historian myllerryksissä
Rannikko, Pertti (Toim.). Repola. Elämää ja ihmisiä kahdella puolella rajaa. Repola-Seura r.y., Lasermedia Oy 2017, 272 s.
Professori Pertti Rannikon toimittama Repola-kirja on luonteva jatko hänen tutkimustyölleen rajaseudun pienpitäjissä. Rannikko on ahkeroinut viime vuosikymmeninä muun muassa Hattuvaarassa, Sivakassa ja Rasimäessä sekä Venäjän puolella Koivuselässä ja Repolassa. Hän on Repola-seuran pitkäaikaisena puheenjohtajana järjestänyt matkoja Venäjän Karjalaan ja myös toimittanut repolalaisten omaa lehteä.
Ilman repolalaisten aktiivisuutta molemmin puolin rajaa kirja ei olisi silti ilmestynyt. Tarton rauhan jälkeen 1920-luvun alussa muuttaneiden repolalaisten jälkeläiset ovat mukana kirjoittajina ja Venäjän Karjalaan jääneet sukulaiset puolestaan Pertti Rannikon haastateltavina. Tarinoista muotoutuu vähän sirpalemainen, mutta silti monipuolinen kokonaisuus siitä mitä Repola ja repolalaisuus pitää sisällään kun suvut ja perheetkin joutuivat erilleen eri maihin. Yhteys ja juuret löytyivät monen kohdalla oikeastaan vasta Neuvostoliiton hajottua 1991. Tämä pitkä historiallinen ”elämänkaari” sisältyy monen kirjoittajan artikkeliin.
Repola-kirjan alkuluvussa Rannikko ja Lieksan kulttuurisihteeri Asko Saarelainen esittelevät Repolan historian monet myllerrykset. Saarelaisen spesiaaliartikkeli käsittelee perusteellisesti rajan yli ulottuvaa puukauppaa. Siitä saa hyvän kuvan Lieksan ja Joensuun alueen kasvun ja sahateollisuuden alkulähteistä: Repola oli keskeinen raaka-aineen toimittaja. Puu kulki (suljetusta rajasta huolimatta) ensin uittamalla Lieksanjokea pitkin, sitten maanteitse Inarin rajanylityspaikan kautta.
Suomeen eri aikoina päätyneiden repolalaisten . ovat mielenkiintoisia historiallisia kuvauksia suvun vaiheista ja elämästä Repolan kylillä rajan takana neuvostovallan ensi vuosikymmeninä. Rannikon haastattelemat repolalaiset rajan takana taas kertovat paljon neuvostoajasta myös toisen maailmansodan jälkeen. Bolshevikkivallan vakiintuminen, suomalaisten heimoretket ja Stalinin vainot hajoittivat ja jakoivat suvut ja aiheuttivat paljon kärsimystä. Repola-aktivisti Ville Pänttösen artikkeli Rajan jakama suku on tästä paljonpuhuva esimerkki, samoin Heikki Palaskarin esittelemät ihmiskohtalot. Helmi Helminen, Tuula Kilpeläinen, Maija Pekkarinen, Eija Pääkkö ja Lea Tserni-Puittinen tuovat erilaisilla artikkeleillaan esiin arkipäivän ilmiöitä ja naisnäkökulmaa.
Rajantakainen Repola eli vielä nousukautta 1960-70-luvuilla, mutta pian alkoi taantuminen metsätyökylänä. Neuvostoliiton hajottua väkilukukin on puolittunut, syrjäkylät lähes autioituneet ja muuttuneet kesänviettopaikoiksi. Aivan ilmeisesti Inarin rajanylityspaikan avaaminen henkilöliikenteelle olisi paitsi kanssakäymistä ja matkailua, myös talouselämää vilkastava toimenpide.
Repola-kirja sisältää paljon kulttuurihistoriaa ja rankkoja ihmiskohtaloita. Repolalaisten muuttoliikkeistä, maanpakolaisuudesta ja evakkojen kokemasta syrjinnästä Suomessa voi ottaa oppia nykyajan maahanmuuttajien kotouttamisessakin.
Lieksa – lukevien ja kirjoittavien kansalaisten kaupunki
Mauri Mönkkönen & Pentti Stranius (Toim.). Yli sillan yli rajan. Brahean Kriivareiden antologia 2017. Brahean Kriivarit. Juvenes Print 2017, 127 s.
Lieksa tarjoaa pikkukaupungiksi monipuolista kulttuuria: musiikkia ja teatteria, kirjallisuustapahtumia ja taidenäyttelyjä, tiedeseminaareja sekä liikuntakulttuuria. Lieksan jokakesäinen Vaskiviikko on maailmankuulu. Enemmänkin sitä kulttuuria saisi olla, varsinkin talvisaikaan, sillä Lieksa on myös lukevien ja kirjoittavien kansalaisten kaupunki. Sen kirjastopalvelut on noteerattu koko Suomen mitassakin korkealle. Lieksassa toimii useampia lukupiirejä ja kirjoittajaryhmiä.
Brahean Kriivarit ry on perinteikäs, jo 1970-luvulla perustettu yhdistys, joka kokoaa yhteen sekä harrastajakirjoittajia että ammattilaisia. Yhdistys aktivoitui pienen tauon jälkeen vuonna 2015. Vuonna 2017 julkaistiin uusin antologia Yli sillan yli rajan.
Kokoelma proosaa, runoja ja asiatekstejä valmistui sopivasti Suomen itsenäisyyden juhlavuodeksi ja sai monimerkityksellisen nimen: Yli sillan yli rajan. Sen voi jokainen käsittää tavallaan. Tekstit ja kuvitus puhukoot puolestaan, mutta pienenä vinkkinä voi mainita että molemmin puolin rajaa liikutaan ja antologian kuvituksessa on keskeisellä sijalla purkutuomion saanut Lieksan maanmerkki, funkis-tyylinen harvinaisuus: Kaarisilta. Silta voi olla toki myös metafora…
Yli sillan yli rajan jatkaa jo 1970-luvulla alkanutta Brahean Kriivareiden antologia-perinnettä. Kirjoituskokoelmia ilmestyi parinkymmenen vuoden aikana kymmenkunta. Mainitsen niistä vain muutamia: Pielisen povelta (1971), Tälle kaupungille (1972), Tulivat leipä ja laulu (1975), Unelmiini polut (1982), Käy suhina korvissani (1985), Joutsentrumpetti (1987), Mätäsvaaran karu todellisuus (1990). Muutamat monistetyyppiset julkaisut voidaan lukea myös Brahean Kriivareiden ansioksi. Mukana toiminnassa ja toimitustyössä oli jo 1970-luvulla Kriivareiden nykyinen kunniajäsen Terttu Heiskanen-Timonen.
Yli sillan yli rajan
Uusi antologia Yli sillan yli rajan jakaa 14 kirjoittajan tekstit viiteen pääteemaan:
Muistojen Lieksa – Sota vai rauha – Rajalla – Kosketuksia rajan yli – Virta vie. Nämä eri teemakokonaisuudet sisältävät novelleja, lyhytproosaa, runoja tai asiatekstejä. Sama kirjoittaja voi esiintyä useamman teeman sisällä.
Helvi Ahvenainen, Tuula Ehrukainen-Sykkö, Terttu Heiskanen-Timonen, Anne Jokinen ja Mirjami Mohell kirjoittavat sekä novelleja, lyhytproosaa että runoja. Runoissa pitäytyvät Asko Hiljanen ja Heikki Kerola. Novelleja tai lyhytproosaa ovat tuottaneet Anne Keronen, Arvi Perttu, Kristiina Sotiriou ja Tarja Tuovinen. Lähinnä asiatekstejä tai esseitä muistuttavat Touko Kiven, Mauri Mönkkösen ja Pentti Straniuksen artikkelit. Antologian valokuvista vastaa Inka Kivi-Stranius.
PS. Koska olen toimittajana jäävi antologiaa arvioimaan, lausunpa vain näin jälkikäteen tässä blogissani suuret kiitokset sen kirjoittajille!
Öisinajattelija