Suomi on pitkä, luonnoltaan ja säätilaltaan vaihteleva maa. Sen huomaa varsinkin talvella kun matkustaa pohjoiseen, aivan sinne Jäämeren rannoille.
Gunnarin matkassa
Gunnar Söderbacka, ystäväni 40 vuoden aikajanalla pyysi muuttoavuksi: opettajan pesti Altassa oli päättynyt ja eläkeikä ovella. Suostuin, koska en ole koskaan käynyt Norjassa, missä Gunnar on työskennellyt viimeiset seitsemän vuotta. Hän on huippumatemaatikko, joka väitteli Pietarin / Leningradin valtionyliopistossa ja on tehnyt pitkän opettajauran Helsingissä, Luulajassa ja Altassa. Suomenruotsalainen tohtori on myös kielinero, joka osaa sujuvasti ainakin ruotsia, suomea, tanskaa, norjaa, englantia, venäjää ja japania. Arvelin, että noilla kielillä saattaisimme pärjätä pohjoisessakin aika hyvin…
Haaparannan Seskaröstä Pajalan Kitkiöjärvelle
Lieksasta Kemiin matkasin junalla ja bussilla. Se vei (huonojen liikenneyhteyksien vuoksi) melkein 11 tuntia. Gunnar oli Kemissä autollaan vastassa. Sieltä sipaisimme pikaisesti Haaparannasta rajan yli luonnonkauniiseen Seskarön saareen, missä ystävälläni on pieni talo-tukikohta. Naapuripariskuntaakin ehdimme tervehtiä. Aamulla alkoi varsinainen pohjoisen matkamme, ensi etappina Pajalan Kitkiöjärvi. Panin ilolla merkille, että vaikka tie Ruotsin puolella oli kehnossa kunnossa, ja monet talot autioina, työväentaloja (Folkets Hus) sentään näkyi yhä pystyssä ja remontoituina, erityisesti meän kielialueella. Pajalan Folkets Hus on jopa ”moderni” nähtävyys, mutta lohiruoka yhä erinomaista – vahinko vain, että ”Populäärimusiikkia vittulanjängältä” (2000) -kirjailija Mikael Niemi ei osunut samaan aikaan syömään. Sentään pienen siivun kuulin myös puhuttua meän kieltä, joka soi kauniisti myös joissakin Rosa Liksomin teksteissä.
Kitkiöjärvellä meni lumitöissä 30 asteen pakkasessa melkoinen tovi, mutta hiki tuli hetkessä. Ilman lumikolia ei Gunnarin ”välivarastoon” olisi ollut mitään asiaa. Välillä piti varata Muoniosta muuttoauto Norjaan, Gunnarin kirjalaatikkoja varten. Koska uni ei puolikylmässä Kitkiöjärven mökissä meinannut tulla ollenkaan, päätimme lähteä kohti Norjan Altaa jo aamuyöllä, kahden maissa.
Muonio, Balojavri, Kautokeino, Hetta, Maze ja Alta
Lauantaiksi 30.tammikuuta oli luvattu lauhtuvaa ja aamuyöksi lumipyryä, mutta tuisku oli vain keskinkertainen. Uutukainen 13 kuution muuttoauto pysyi hyvin tiellä ja meno helppoa, kun vastaantulijoita ei juuri ollut. Norjan tiet pohjoisessa ovat sen verran surkeita, että talvikeleillä yli seitsemääkymppiä ei ajella. Paitsi paikalliset rekat, tietty. Rajavalvonta näytti olevan Norja-Ruotsi-Suomi-akselilla täysin rempallaan: isoa pakuamme ei tarkastettu kertaakaan – ja siihen olisi hyvin mahtunut melkein saman verran pakolaisia kuin Aki Kaurismäen ”Le Havre”-leffan pakettiautoon…
Kun 300 km oli takana ja laskeuduimme – ja sitten nousimme – Altan rotkoon, aloin ymmärtää, miksi jotkut ovat hulluina Norjan vuonoista, Jäämerestä ja tuntureista, joiden huiput nousevat yli kilometrin korkeuteen. Maisema mykistää talvellakin. Vasta paluumatkalla päiväsaikaan ja päivänvalossa ymmärsin vähän pelätäkin, nimittäin jokaista ohittavaa tai vastaantulevaa rekka-autoa ja sen aiheuttamaa pöllyävää lunta.
Saavuimme Altaan niin hyvissä ajoin, jo ennen seitsemää, että Gunnarin työhuoneelle ei ollut vielä pääsyä. Niinpä otimme pienet torkut naapurirakennuksessa, minne ystäväni keinotteli meidät ”salamatkustajina” sisään, yövartijaa vältellen. Varsinaista Altajokea ja sen patoa emme ehtineet (v)ihailemaan, koska muuttoauton vuokra-aika umpeutuisi iltapuolella ja se piti vielä käydä purkamassa Kitkiöjärvellä. Sen verran sain Gunnarilta paikallisopastusta, että Altan kapina, vapaan joenjuoksun turvaamiseksi 1970-luvun lopulla, on monen muistissa yhä.
Kahdeksalta alkoi kirjalaatikkojen pakkaus. Touhua riitti ja muuttoauto oli pian puoliksi täysi. Kiitin luojaani, että kuntosaliharjoittelu Lieksassa oli asianmukaisesti suoritettu – ja että oli vielä tipaton tammikuukin! Hiki virtasi silti. Paluumatka sujui kommelluksitta. Kun mittarissa oli 700 kilometriä ja lasti purettu, saunominen Muoniossa tuntui aivan ylelliseltä kokemukselta.
Sunnuntaina ajelimme etelään, Kemiin, missä hyvästelin Gunnarin, hyppäsin Oulun junaan ja päädyin ystäväni, painija-tohtori Eero Suvilehdon vieraaksi. Oli sunnuntai ja 31. tammikuuta, mutta en malttanut odotella maanantaihin, vaan tipaton tammikuu päättyi mukavasti ja ennenaikaisesti Oulun merimieskapakassa ja yöllisissä keskusteluissa. Niiden miehisinä aiheina olivat naiset, rakkaus ja romaanit – tuossa järjestyksessä.
Öisinajattelija